Kauneinta maailmassa

Kaikkein kaunein asia maailmassa on balettitossut! Ja nimenomaan ne klassiset vaaleanpunaiset satiiniset kärkitossut.

Pienenä kävin puolisen vuotta balettitunneilla ihan vaan niiden tossujen ja sen tyllihameen takia. Tossuni eivät olleet kärki-mallia, mutta vaaleanpunaiset ja satiiniset ja ihanat kylläkin. Ne tuoksuivat satiinilta ja nahalta ja tanssisalin lattialta ja ne olivat ihaninta maailmassa. Balettiharrastus loppui siihen, kun tulin kerran tunnilta ulos teippi suun edessä ja feministi-äitini näki tämän. "Minun tyttöni suuta ei suljeta!". En edes ollut mekastanut. En ollut ystävystynyt kenenkään kanssa siellä, enkä oikeastaan edes tykännyt olla siellä, tossuissa olemisen ihanuutta lukuunottamatta. Kaikkien suut kuitenkin suljettiin tuolla kohtalokkaalla tunnilla ja tossut jäivät pian pieniksi.

Ostaisin itselleni heti ihanat kärkitossut, jos kehtaisin mennä niitä sovittelemaan.

Mun koti ei oo täällä

Tänään olin pitkän, viimeisen päivän töissä ja kotona  sitten maistelin juhlista jääneitä kaljoja ja siivosin raivokkaasti.  Taas yksi vaihe lähenee loppuaan ja lopultakin alan arvostaa tätä taloa sen vaatimalla tavalla: omena-ja luumupuissa helmeilevää syksyn kellertävää valoa, natisevaa sinistä portaikkoa, yli-värikästä (ja aina sekaista) keittiötä ja sitä faktaa, että täällä on tilaa ottaa juoksuaskelia sisällä. Ja tietenkin sitä, että täällä on minulle mielekkäitä asukkaita.

Haikeus nostaa päätään aina juuri silloin, kun muutos on läsnä. Ja ehkä se on juuri ihanaa.

Mietin, miten me sopeudutaan 28 neliömetriin, ikkunasta näkyvään katuun, vastapäisen talon ikkunoihin. Entä totummeko tuttuudessaankin vierauttaan uhkuvaan Helsinkiin, kaikkiin tyylikkäisiin ja saavuttamattomiin hipstereihin, liikemiehiin, astetta suurempaan anonyymiyteen ja läheisten puuttumiseen? Pidämmekö itsemme vireinä kaikelle, niinkuin sovimme?

Kuitenkin lähestyvä muutos kutkuttaa ja ihastuttaa. Olen kai sellainen ihminen, joka ei oikein osaa pysyä paikoillaan; ihminen, jolle muutos on ehto elämäntuntuun. En ole asunut missään kahta vuotta pidempään. Vastaukseni puuduttavaan rutinoitumiseen on aina ollut puitteiden vaihdos. Ja tässä sitä taas mennään. Nautin suuresti niistä hetkistä, kun suljen oven perässäni niin, että avaimet ovat jääneet pöydälle ja koko elämä on uutuuttaan kiiltävää.

Venkoilenkohan näin elämäni lävitse? Odottaako meitä jossain se oikea koti, josta ei haluta lähteä pois?

Kun heräsin Afrikasta

Reissujutuilla jatketaan. Tällä kertaa ensimmäisestä aamustani Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, Ugandassa.

Oltiin saavuttu yöllä pilkkopimeässä Entebben lentokentältä guest housiimme Kyambogon yliopiston kampukselle, eikä minulla ollut minkäänlaista käsitystä koko paikasta. Auton ikkunasta olin nähnyt pienten kynttilöillä valaistujen kojujen rivit tienvarsilla, mustien hahmojen kangastuksia ja kuullut sieltä täältä kantautuvaa rytmikkästä musiikkia. Pihassamme sirkat sirittivät ja koirat ulvoivat, niinkuin Afrikassa pitääkin. Pelotti vähän, noh, vähän kaikki. Onko täällä käärmeitä? Onko kaikki itikat malariahyttysiä? Onko joku rosvo jo äkännyt meidät? 

Sähköt oli poikki, joten operoin itseeni taskulampun valossa kilon hyttysmyrkkyä ja sulloin moskiittoverkon reunat tiukasti patjan ympärille. Lentokoneessa otettu Lariam heitti seinille pieniä hallusinaatioita, eikä katosta kuuluvat rapinat saati verkosta tehdyn ikkunan takaa kantautuva kummallinen rääkynä oikein tuudittanut leppoisaan uneen.

Aamulla heräsin siihen, että sänkyni romahti ja haukoin henkeäni hämmennyksissäni patjan ja seinän välissä, moskiittoverkkoon sotkeutuneena. Rytinään havahtunut kanssamatkustajani kertoi minulle, että silmäni olivat kauhusta ammollaan. 

Aurinko oli ilmestynyt keskitaivaalle ja muurahaisten jono johdatteli minut alkeelliseen keittiöön etsimään kahvia. Vettä ei tullut hanasta, eikä kahviakaan löytynyt, joten uskaltauduin ovesta ulos terassille. 

Ne värit! Maa hehkui punaisena niinkuin oli luvattu, kaikkialla vihreää lehvästöä ja kaiken päällä keikkuva kirkkaansininen taivas! 

Pää oli pökerryksissä levottomista unista, kuumuudesta, jännityksestä ja ihmetyksestä. Kaivosta saatiin nostettua vettä naamanpesuun ja vessan huuhtomiseen, jonka jälkeen kahvia oli lähdettävä heti etsimään!

Juho johdatteli meidät viereiseen Bandan kylään. Heti kotiportista ulos astuttuamme olimme kaikkien silmätikkuja.  Aurinko ja uni sirritti silmiä, ahdisti ja pelotti se kaikki yhtäkkinen huomio. Kävelimme savuavan kaatopaikan halki, jossa muutamat harmaaksi likaantuneet lapset kaivoivat jotain, pari vuohta ja kanaa köpötteli siellä täällä ja haju oli kerrassaan kuvottava. 

Bandassa kakki talot olivat sikinsokin kyhättyjä lastulevyhökkeleitä, lapsia oli joka paikassa ja erityisesti meidän perässämme, punainen hiekka pöllysi surkeiden lava-autojen ajaessa ohi suureellisesti tööttäillen ja naiset ihan oikeastikin kantoivat ruukkuja päidensä päällä ja pukeutuivat kirjaviin kankaisiin, aivan kuin lastenkirjoissa. Jokapuolella soi rytmikäs musiikki ja pikkuisista hiiligrilleistä lähtevä käry kutitti nenää.

Tuntui, kuin olisin ollut unessa. Yritin kuumeisesti etsiä katseellani mitä tahansa tuttua, mikä muistuttaisi kodista, tai mistään aiemmin näkemästäni, -etsin lasista seinää, ikkunaa, kiiltävää kaakelia, hygieenisen näköistä apteekkia, (siwaa), edes coca cola -pulloa, mutta en löytänyt mitään ja vaivuin syvemmälle kulttuurishokkiin. Kaikki oli ihan erilaista. Kaikki. Kaikki oli köyhää, likaista ja repsottavaa. Kaikki ihmiset pikimustia, kaikkien silmät minussa. Minun hohtavan valkoisessa päässäni. 

Mistä sitä kahvia saa? Miksen ottanut aurinkolaseja? Pyörrytti.

 Yhä enemmän ihmisiä kerääntyi tarkkailemaan meitä ja  huokaisin helpotuksesta, kun Juho johdatti meidän likaisen verhon välistä yhteen hämärään hökkeliin sisään. Hökkelissä asui oikea Mama Africa: rehevä, suuripyllyinen matami, Juhon vanha tuttu. Istuimme pöytään ja saimme eteemme jättiläisannokset jotain keltaista ja violettia. Ja laimeaa ananasmehua. Ei vieläkään kahvia, mutta olo helpottui, kun olin päässyt pois kadulta, kaikkien silmien ja auringon ulottumattomiin.

 Minulla ei ollu nälkä, ruokaa oli paljon, eikä se oikeastaan maistunut miltään. Mama ei ollut tyytyväinen, kun en syönyt kaikkea Matookea, sitä keltaista, mikä siis osoittautui banaanipuuroksi ja olin hiukan nolona.  Olen täällä syvällä Afrikassa, vain tuhannen kilometrin päässä nälänhädästä, enkä syö lautasta tyhjäksi, ajattelin. 

Syötyämme menimme ostoksille pieneen pölyiseen kauppaan, josta löytyi paikallista pikakahvia. Ja vaaleaa leipää ja vettä ja puoliksisulaneita suklaapatukoita. Sitten äkkiä kotiin, pullovesi kiehumaan ja loppupäivä omassa pihassa palautumassa porttien takana kuplivalta Afrikalta. 

Peukalokyydillä Jäämerelle

Elämässäni on ollut yksi kahden vuoden mittainen sekasotku-periodi, jonka aikana etsin yks-kaks katkinapsahtaneen ja käsistäni hävinneen punaisen langan päätä. Kai siinä oli jotain hyvin klassista: ero pitkästä liitosta, parit paskat re-boundit heti perään, koko elämän uudelleenjärjestäminen, muutto skattan jugend-huoneistosta viiden hengen kommuuniin, baarien lattioilla möyriminen, paniikkikohtaukset ja naamalle heitetty yksinäisyys, joka lopulta pakotti minut ottamaan selvää itsestäni. Nuo kaksi vuotta olivat täynnä kaaosta, mutta jälkeenpäin ajateltuna olen todella kiitollinen, että tuo aika järjestettiin minulle.

Minä tulin rohkeaksi.

kuukausi kulunut:

Makasin selälläni sängyssä enkä pystynyt hengittämään. Koko maailma oli minä itse ja minun musta ahdistukseni. Ajattelin, että vaikka se on pelottavaa, annan sen kasvaa niin suureksi, että se nielaisee minut mustaan tyhjyyteen, uppoan sinne vastustelematta, häviän ehkä sitten kokonaan. Hengitys tiheentyi, puristi päätä ja keuhkoja, se kasvoi kasvoi kasvoi, saavutti äärimmäisen pisteen,ja lopulta luulin kuolevani. Anna mennä, ajattelin.

Äkkiä se sitten hulahti pääni yli ja laukesi. Huomasin ikkunan takana auringonvalossa kylpevät puut, matossa olevat kuprut, tuolin päällä makaavan pölykerroksen. ¨Minä olen vielä täällä!

Ehkä minä voitan tämän.

Kaksi kuukautta kulunut:

Luin lehdestä miehestä, joka oli liftannut Suomen halki jäämerelle ja aivoissani tapahtui jonkinlainen naksahdus. Asia oli heti kirkas ja varma: minä teen tuon saman. Aloin heti valmistella matkaa: ostin trangian, tiekartan, lainasin vanhemmiltani gore-texia.. Valitsin ajankohdaksi lokakuun lopun, sillä en halunnut reissusta liian helppoa. Halusin kokea selviytyväni, eikä lämpimässä kesäsäässä liftailu kuulostanut erityisen vaativalta.  Ensin ajattelin lähteä yksikseni: reissun piti olla meditatiivinen, kliseisesti sanottuna hiljainen matka omaan itseen. Uskoin löytäväni jotain. Jänistin loppumetreillä kuitenkin hieman ja pyysin mukaani rauhallista ja vähäpuheista ystävääni. En halunnut, että matkan tarkoitus menee pilalle sillä, että joku höpöttää vieressä jonninjoutavia. Ystäväni suostui, ja valinta osoittautui loistavaksi.

Neljä kuukautta kulunut:

Aamuviideltä seisoimme Teiskontien laidalla kyltteinemme. Jännitti. Ei niinkään se, että joutuisimmeko kohtaamaan jotain vaaroja tai ongelmia, vaan lähinnä se, että pääsisimmekö jäämerelle asti. Meillä oli aikaa tasan viikko. Kilometrejä yhteensä noin kaksi tuhatta. Epäonnistuminen olisi ollut kauheaa, enkä tiedä mitä se olisi tehnyt identiteetilleni. Ainoa tehtävämme oli nähdä jäämeri, kaikki muu oli toisarvoista.

Kymmenen minuutin päästä ensimmäinen auto pysähtyi ja olo oli huikea: nyt tämä alkaa!

Jyväskylässä meidät poimi kyytiinsä nuori mies, joka kertoi olevansa ammatiltaan välipala-automaatti -esittelijä ja kiertävänsä Suomea esittelemässä tätä lostavaa konetta, joka ruokkisi useita nälkäisiä suita firmojen oleskeluhuoneissa. Välipala-automaatti -mies! En ollut ajatellutkaan, että sellainenkin ammatti voisi olla olemassa. Meillä kävi tuuri, sillä tällä kertaa hän oli ajamassa Kemiin saakka. Juttu luisti, ja mies jopa kiepsautti Äänekosken kautta, sillä halusi esitellä meille nukkuvaa, rumaa lapsuuden kotipitäjäänsä.

Useiden tuntien jälkeen saavutettiin Perämeren ranta, pysähdyttiin heittelemään leipiä kohmeiseen mereen, valokuvattiin haaleankeltaisia kaislikoita, juotiin kahvia pahvikupeista.

 Erotessamme luvattiin olla yhteyksissä.

Seuraavana iltana, muutamien mutkien (yöpyminen Rovaniemellä ystäväni isän luona) kautta saavuimme suhteellisen vaivattomasti Nuorgamiin. Lunta satoi pyryttämällä ja Tenojoki näytti yksinäiseltä ja surulliselta harmaudessaan. Vuokrattiin mökki ja tehtiin sotasuunnitelmat seuraavan päivän varalle. Edessä oli Norjan rajan ylitys ja kielen ja valuutan vaihto. Jäämeren ranta ei ollut enää kovin kaukana, mutta luminen, harvaanasuttu tundra oli vielä ylitettävänä.

Aamulla seisoimme rajan tuntumassa Vardø -kyltti kädessämme, eikä ensimmäiseen tuntiin tiellä ajanut yhtään autoa. Tuli kylmä. Olimme niin lähellä missiomme toteutumista, mutta silti niin kaukana ja pelko oli kokoajan läsnä: mitä jos joutuisimmekin luovuttamaan? Ensimmäinen auto ajoi ohi. Lopulta parin tunnin odottelun jälkeen norjalainen nainen hidasti ja avasi oven. "I can drive you cross the border." Loistavaa!

Norjan puolella heti ensimmäinen auto pysähtyi ja kuulimme autoa ajavalta pariskunnalta sanat, jotka olivat kuin hunajaa korvillemme: "Vi kjører til Vadsø."  Jäämeri alkaa sieltä!

Pariskuntaa selvästi huvitti, kun emme meinanneet pysyä housuissamme takapenkillä. Kamerat ojossa kyselimme aina vettä nähdessämme: "är det ishavet? Är det ishavet??"
Lopulta auto sukelsi korkean kummun yli ja kaukaisuudessa siinsi kaistale sinistä vettä. "Ishavet" kuski sanoi hymyillen ja osoitti eteenpäin. Kiljuimme ilosta, millään ei olisi enää mitään väliä, missiomme oli toteutunut! Jäämeri jäämeri jäämeri! Liftasimme tänne! Selviydyimme!

Rannalla avasimme tätä tapahtumaa varten ostetun rommipullon, otimme valokuvia, joissa näytämme ihan pöllämystyneiltä ja olo oli riehakas ja hauska. Lähetimme välipala-automaatti-miehelle tekstiviestin: "me teimme sen!" Sanan "voittajafiilis" merkitys tuli selkeämmäksi kuin koskaan ennen. Olo oli suorastaan typertyneen onnellinen.

Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa Vardø:n asti, sillä siellä vuono loppuisi ja avomeri aukeaisi aina pohjoisnavalle saakka.

Vanha mies antoi meille kyydin puoliväliin. Kävi ilmi, että puolivälissä ei ollut mitään muuta kuin asumatonta, puutonta tundraa. Miehen ajettua pois, seisoimme tienvarressa hämmentyneinä. Missään ei näkynyt ketään, ainoastaan tuntureita joka suuntaan silmänkantamattomiin, ei yhtään autoa, ei valoa. Alkoi tulla hämärä ja kylmä. Alkoi pelottaa. Ei mikään muu, kuin kylmyys. Kirosimme, kun emme olleeet ottaneet mukaan telttaa. Arktinen tuuli luikerteli toppatakkien alle, eikä hyppiminen auttanut. Maisema hukkui sinertävään hämärään, tuuli vihelsi aavalla ja varpaita nipisteli. Viimein monen kilometrin päässä tunturin laella näkyi kaksi valopistettä. Auto tulossa! Kymmenen minuutin päästä auto oli kohdalla ja meillä kyltti ojossa ja jäiset peukut terhakkaasti koholla.

Ohi!

Pettymys kuristi kurkkua. Mitä jos koko yönä tunturista ei saapuisikaan enää toista autoa? Aloimme katsella ympärillemme ja miettiä yöpymispaikkaa taivasalla. Nuotioon ei olisi mitään poltettavaa, koska missään ei kasvanut mitään. Mihin soittaisimme saadaksemme apua? Maisema musteni entisestään, kunnes riemuksemme jälleen kaksi valopistettä ilmestyi tunturin laelle. Tämä saattaisi olla meidän ainoa toivomme päästä yöksi lämpimään! Asetuimme seisomaan keskelle tietä. Autolla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa meidät kyytiin. Kiitos kiitos kiitos tack tack! Mies ei puhunut mitään, ennenkuin saavuimme meren alitse johtavan tunnelin läpi Vardø:n, jossa hän jopa esitteli nähtävyyksiä: lakkautetut kalatehtaat, autioituneet talot, jossa entiset tehdastyöläiset tapasivat asua, tie, joka johti paikkaan, jossa noitia poltettiin, tuulentuivertama hautausmaa ja mustana myllertävä avomeri.

Mies vei meidät vaatimattoman, ja ainoan majatalon ovelle ja saimme huoneen, koska majatalossa ei ollut muita asukkaita. Teimme trangialla meksikonpataa ja joimme loput rommit. Olo oli väsyneen liikuttunut. Kaksi yötä saisimme olla paikallamme, ennenkuin pitäisi aloittaa kotimatka.

Koin matkan vahvasti esteettisenä elämyksenä. Sisäinen tunnelma oli yhtä maiseman kanssa. Ei ollut muuta kuin maisema, Helsinkiä, kotia, kaikkia elämääni liittyviä ihmisiä ei ollut olemassakaan. Oli vain tyhjyys, yksinäisyys, hiljaisuus ja kuohuva meri. Rujo kauneus.

Monia kohtia matkasta on taltioitunut terävästi muistiin:

aamuinen harmaa hämärä kulahtaneen vaaleanpunaiseksi maalatussa huoneessa. Ikkunan takana satteessa värisevät paljaat pensaat, trangiassa poriseva puuro. Hiljaisuus.

Rannan sileäksihioutuneita kiviä siirtelevä musta pyörteinen meri, silmänkantamattomiin ulottuva tummuus, keuhkoissa tuntuva suolainen tuuli. Hiljaisuus.

Takaisintulomatkalla aamuhämärässä tien tukkiva porolauma, ympäröivä hiljainen kuusimetsä. Vieressä nukkuva ystäväni. Kaiken läpäisevä harras harmaa.

Utsjokilaisen miehen ankeasti sisustettu koti, jossa saimme lämmitellä paluumatkalla. Humalaisen saamelaisukon hampaaton hymy pimeässä takapenkillä ja käsi reidelläni, ienten välistä henkäisty "ihanaa".
Hotelli Ivaloon saapuminen yhdeltä yöllä, kylpyhuoneen lattialla trangialla keitetyn hernekeiton ihanuus ja valkoiset kuohkeat lakanat.

Kotiin saapumisen outous ja ajatus joka ei löytänyt muotoaan. Melkein saavutettu seesteisyys.

Vielä oli kuitenkin pitkä matka.


Kolmekymmentäkuusi kuukautta kulunut:


Olen tässä. On tyyntä.

Luovuus on ruma sana

Haluaisin valokuvata, kuinka mustat korpit lentävät yllättäen takin sisältä: uhmakkaina, itsejään pelästyneinä,  rääkyvät koko maailman täyteen rumaa ääntä. Mustentavat koko maiseman ja taivaan. Ehkä ne ovat jätesäkkiä tai rukkasta? Repäistä reikä jonkun hameen persaukseen! Maalata sädehtivän nousun jälkeen sittenkin löllähtänyt toivoton sateenkaari! Purskauttaa taas tekoveret puudelin naamaan. Mitä tahansa!

Mutta äh, olen liian tasapaksu juuri nyt.

Tänään voin vaan tehdä ehkä savesta nugetteja, haamuja muumilakanoissa, lakata kynnet erilailla.

äh, äh. Jostain aina riisuuntuu, kun jostain pukee, suunnilleen sama määrä sitä on aina käytössä riepuja. En valita mistään muusta kuin siitä etten saa mistään kunnolla valittaa.

My backstage rider

- coffee
- water (no gas)
- good quality Italian red wine
- Bowl of fruits: strawberries, cantaloupe, watermelon, peaches, fresh pineapples, apples and bananas
- a plate of assorted cheeses (soft cheeses, old goudas etc.) and crackers.
- garlic marinated olives
- nachos and salsa
- the cheapest possible bottle of whiskey for my band mate (=husband).
- Towel, I guess.

Inspiraation lähteenä:  http://www.thesmokinggun.com/backstage

Mitä sinä haluaisit takahuoneeseesi?

Sotamuistoja

Maanantaina söimme jykevät hampurilaisateriat Häijään Nesteellä remonttipäivän jälkeen Supun ja Pilkun kanssa ja aloimme voida pahoin. Se oli samanlainen tunne kuin lapsena mummolassa: usein makasin mummon ja papan sängyllä selälläni ja ajattelin ehkä kuolevani siihen, että vatsanahka räjähtää rikki. Muistan vieläkin, mitkä tavarat koristivat mummon kirjahyllyn päällistä: puinen karhu, kaksi kaunista sähkönsinistä maljakkoa, ruusukoristeinen pöytäkello ja lasiset kynttilänjalat. Yritin aina keskityä niihin tavaroihin kuoleman sijaan, ja lopulta aina selviyidyin ähkystä elävänä.

Kotimatkalla Pilkku ehdotti kaalikeittodiettiä (aka sairaaladiettiä) ja Supun kanssa innostuimme heti! Viikon seisoisi vaikka päällään, eikä tämä kesän tulo vähentyvine vaatteineen saati lähestyvine hääjuhlineen oikein kuulostanut ihanalta tällä taikinaisella mahalla.

Ensimmäinen pävä maattiin pihalla auringossa, kaadettiin keittoa kitoihimme kaksin käsin, ja valitettiin nälkäämme valittamasta päästyämme. Muita puheenaiheita ei ollut. Toisena päivänä olimme remontoimassa taas Pilkun taloa, ja kuviteltiin, että on sota. Meidän tulisi olla tyytyväisiä, että meillä oli sentään kaalikeittoa! Haaveiltiin pettuleivästä ja Punaisen ristin lähettämästä maissijauhosta. Maastouduimme aina, kun ohi ajoi vihollisjoukkojen tiedusteluauto tai pommikone lensi ylitsemme. Remontoida piti, koska meidän kotimme oli pommitettu, mutta kaali ei antanut meille tarpeeksi voimia.

Kahden päivän kauhean kidutuksen jälkeen kävimme toiveikkaina puntarilla: olimme laihtuneet yhteensä.. ei yhtään grammaa! Katsoimme toisiamme hetken pettyneinä ja ilmassa väreili voimakkaana tulevan repsahduksen tuntu.

Lopulta Supu lausui sanat, joita me muut ei uskallettu ääneen sanoa: "Tää on ihan bullshittiä."

.
.

Ranskalaiset eivät ole ikinä maistuneet niin hyviltä! Eikä jäätelö! Kotimatkalla lauloimme ja hyppelehdimme ilosta. Sota oli ohi!

Miten minusta tuli minä?

Sain tämän kysymyksen Johannalta.


Ensin kai pitäisi tietää Mikä minä olen?
Minä muutun kokoajan. Voin olla satoja karikatyyrejä. Rippuu, keneltä kysytään, että mitkä asiat kenenkin mielestä erottaa minut muista. En tiedä yhtään itsekään, olen itse itselleni aikamoinen sekamelska, enkä osaa ajatella itseäni minään tiettynä hahmomaisena tyyppinä.

 No yritetään:,


Tunnistin lintujen ääniä jo pienenä; isä ajoi metsätielle, kouristi kämmenensä torveksi ja huhuili pimeyteen HU-HUU HU-HUU!  Illalla laittoi kylvyn jälkeen kireät letit, jotta sain aamuksi ihanat kiharat, -kysyi tuhat kertaa, onko kukaan koskaan kertonut minulle, että olen suloinen.

Äiti opetti estetiikasta: emalikulhossa olevia kananmunia ei saanut paistaa, eikä sitruunoita lipoa, -ne olivat koristeena. Taaempana alkavat metsät alkavat haalistua ja sinertää, ämpärin kahvan alle lankeaa puolikuun muotoinen varjo.
Ja selvitymisestä: -kaikkein synkimmän varjon vieressä on aina kaikkein kirkkain valo.

Ja miesten perään ei itketä!

Oli/on kauheasti ihmisiä: -niitä, joiden märinästä en koskaan oikein välittänyt, niitä, joiden kanssa valot räiskyivät ja välähtelivät ja niitä jotka häipyivät, häipyivät, häipyivät. Niitä, joiden häipymistä en edes huomannut, ja sitten niitä toisia. (Ja sitten niitä, jotka olivat siinä koko ajan.)

Suurimmat käännekohdat ovat kaiketi olleet kohtaamisia.

Mikon kanssa herättiin hyvin aikaisin aamulla, mutta hammaskeiju ei ollutkaan käynyt vaihtamassa irronnutta etuhammastani rahaan. Oli sellaista aamuhämärää, ehkä verhot olivat kiinni, Mikolla pyjama päällä ja äiti ja isä vielä nukkuivat. Silloin Mikko kuuli jotain ja patisti minut vessaan piiloon, jotta hän voisi jäädä vartioimaan huonettamme. Hiivin paljain varpain takaisin oven taakse, kurkistin raosta ja näin näyn, jota en ikinä unohda: Mikko kaivamassa markkoja omasta kukkarostaan, lantti lantilta laskemassa niitä kämmenelleen (ja sitten kaiketi minun tyynyni alle, mutta sitä kohtaa en enää osaa visualisoida).

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin makasin Maltalla, Hilton-hotellissa jättimäisessä sängyssä valkeiden lakanoiden alla. Se toinen sellaisessa laiskassa puolimakaavassa asennossa, läppäri pallomaisen vatsan päällä, sukkia ja tyhjiä pulloja ja jotain roskaa siellä täällä. Ikkunan takana turkoosi satama, purjeveneitä, aurinkoa, ääniä. Pallomaha häviää johonkin kuin taikaiskusta ja lattialla seisookin valkopaitainen, rusettikaulainen mies, avaa huoneeseen työntämänsä kärryn päällä olleen valtavan kiiltävän kuvun. Olen ihan alasti ja yksin. Syön sitä kuvun alla olevaa ruokaa ihan yksin ja yritän ajatella, että oi kuinka ihanaa.


Jotain kai tällä kaikella on tekemistä sellaisten pienten sattumien kanssa, joita en edes liiemmin ajattele: sammakonkudun tuntu kämmenissä, vapputorilla ilmaan karannut pallo, siskon yöllinen paniikkikohtaus, Chiang Main torilla häkeissä parveilevat kaniinit, humalassa huudettu haista vittu.

Ja tämä hetki tässä. Samoilevat puiden varjot ikkunan karmeissa, Pispalan valtatien melu, argentiinalainen tango kaiuttimista, venäläinen venäläinen tuo hassu venäläinen tuossa, Häijään säästömarketista ostetut tennissukat jalassaan. Ja minun huonosti oleva tukkani, oluesta ja kekseistä turvonnut maha.

Arjen struktuuri

Jokapäiväinen muuttuu koko ajan. Me oleskellaan tässä kuutiossa, mutta rakenteissa tapahtuu paljon. Joka päivä on erilainen, ja mielestäni näin paljoa ei ole koskaan ennen tapahtunut. Ikinä.

Aamut on aina samanlaisia: herään, suussa paha maku, haaveilen tupakasta. Oh! Ja kahvista!

Kahvi tulemaan --> vessa ja hampaat! Portaikko on pitkä, eikä sitä huvita mennä ylös-alas montaa kertaa. Ärsyttää, jos jotain unohtuu ja joutuu palaamaan. Peilin häviäminen keittiöstä oli iso takaisku, eikä ulkoinen identiteetti saa realismia vastineeksi siellä enää.

Syödään hirveän usein lohta. Kehutaan sitä vuorotellen. Pidetään nautiskelevia mmm -äänteitä. Terveellistä, simppeliä ja hyvää.

Murehditaan raha-asioita, sosiaalisen elämän puutetta. -Ja kun mennään johonkin, aletaan samantien ikävöidä takaisin kotiin.

Kun kakluunin ovet on auki, tuli on ihanampi, mutta vähemmän taloudellinen.

Saan olla, mitä haluan ja avoimuuteen kannustetaan. Se on uutta. Asioista kiinnostutaan, niitä analysoidaan ja löydetään koko ajan uutta.

Tekemättömyys ei ole flegmaattisuutta. Helposti sitä inspiroituu keskusteluista ja tuntuu, että paljon tapahtuu, vaikka ei liikuta mihinkään.

Ehkä juopotellaan liikaa. Ja ehdottomasti tupakoidaan liikaa.Se ei ole pelottavaa.

Ideat kompensoi terveellisyyden puutetta.

Helsinki ja nostalgia

What must happen now  

is the small funerals 

for the left-behind life.

Tänään kävin taas.

Asematunneli. Kävelen päättäväisesti, koska tiedän mihin menen.

Tiedän nämä paikat.

Ratikka 3B:n reitin Hakaniemestä Rytmin ohi Karhupuistoon, Kurvin rumat talot, talon, jossa Risto asui, sillan, jolla Juha-Matti yhtenä vappuna kaatoi viiniä suoraan tonkasta suuhuni, ikkunasyvennyksen, jossa istuin kerran, enkä pystynyt lakata itkemästä kun joku poika ei ollutkaan minun. Töölönrannan ja Finlandiatalon takana olevat hyvät pusikot (nokkosia, tosin). Alppipuiston, paikan, johon viritimme riippumaton, jossa melkein vietimme yön.

Oliko silloin kylmä? Miltä hiuslakkani tuoksui? Mitä hän sanoi? Kuka käveli ohitseni? Olinko onnellinen? Sitä unohtaa yksityiskohdat, muistaa vain etäisesti, miltä se tuntui.

Minä yritän tuntea nostalgiaa, ympäröidä asioita kultahileellä. Minä yritän haluta palata.

En löydä paikkaa, jossa ajattelisin lämpimiä. Ihmiset puuttuu! Mihin he ovat menneet? Täällä ei ole enää ketään.

Kävelen takaisin rautatieasemalle avaamaton kultahilepurkki taskussani, toivoni nostalgian löytymisestä menettäneenä.

Kunnes.

Silmäni osuu lähtevien junien tauluun, siellä se on! Samalla takaa kuuluu korkojen kopsetta ja kiivasta venäjänkielistä puhetta. Kuulutus kumisee hallissa; Allegro Pietariin on lähdössä.

Kaivattu pistos vihlaisee viimein pallean alla, hilepurkki tippuu hidastettuna lattialle, korkki aukeaa, ja kultainen pölypilvi täyttää koko hallin, tarttuu silmiin ja sieraimiin. Vaikea hengittää.

Olen pahoillani, Helsinki.

Zoya

Zoya on alkuperältään ukrainalainen nimi ja tarkoittaa elämää.

Viime kesänä lomailimme Aleksein synnyinseuduilla Volgan rannalla Cheboksarissa; paikassa, josta en vielä viime talvena ollut koskaan kuullutkaan. Vedimme viikon verran lonkkaa myös Aleksein vanhempien mökillä Ulitsa Kosmonavtovilla (Kosmonautinkatu). Kyseessä oli tyypillinen venäläinen kylä hiukan vinksottavine värikkäine mökkeineen, huivipäisine mummoineen ja muhkuraisine teineen. Kanat ja vuohet juoksentelivat joka paikassa vapaana, ja tulipa välillä törmättyä lehmälaumaankin etupihalla.

Päivät olivat hiostavia. Uitiin leväisessä Volgassa ja haettiin hileistä vaniljajäätelöä pikku kaupasta, jota oli vaikea mökkimäisen ulkomuotonsa perusteella edes tunnistaa kaupaksi ja jonka valikoimat olivat suorastaan olemattomat. Artem tuli kerran vierailulle, luukutti bemarinsa aukiolevista ikkunoista Michael Jacksonia niin että koko kylä raikasi. Juotiin yöllä viiniä, kehuttiin toisiamme ja uitiin taas Volgassa.

Kolmantena päivänä tapasimme Zoyan. Aleksein äiti halusi meidän vierailevan naapurimökissä, jossa juuri miehensä ja siskonsa menettänyt ikäneito asusti. Ehkä voisimme piristää tätä. Ajattelin, että vierailu on suomalaisittain kohtelias parin tunnin mittainen tervehdystuokio: juotaisiin kahvit ja poistuttaisiin takavasemmalle. No ei. Istuimme pöydän ääressä koristeellisessa keittiössä ja eteemme kannettiin kokoajan uutta syömistä: kaalipiirakkaa, keksejä, omenapaistosta, majoneesisalaatteja.. Hymyilin ja toistelin spasiboa, harashoota ja da:ta. Maha tuntui halkeavan ja poskilihakset alkoivat nykiä hymyilystä.

Päivän edetessä huomasin, että Zoya tuntui todella pitävän minusta, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Tunne oli molemminpuoleinen. Ehkä siksikään hän ei päästänyt meitä menemään. Vierailu muuttui seitsentuntiseksi, kun Zoya päätti lämmittää meille banjan. Saimme myös kerätä vadelmia, katsella koirankylvetystä ja banjan päälle grillata saslikkia ja juoda kuohuviiniä kirsikkapuun alla.Välillä Zoya kertoili tarinoita miehestään kyynelsilmin, ja rintaani puristi, vaikken ihan kaikkea ymmärtänytkään. Vakoilimme myös naapurinmiestä, joka oli kuulemma juuri saanut ansiomitalin työstään Tsernobylin ydinonnettomuusalueella. Säteily ei näkynyt päällepäin, mutta kuvittelin, kuinka kaikki miehen elimet värisivät niinkuin kangastukset Saharassa.

Seuraavana aamuna puhelin soi seitsemältä. Se oli Zoya, joka ilmoitti aamuupalan olevan valmis. Mitä!

O-ou. Olimme tietysti kukkuneet aamuyöhön ulkona, joten päät pumpulissa ryömimme Zoyan keittiöön, jossa saimme eteemme lautasille kokonaiset kalat! Palan painitteeksi vadelmapiirakkaa ja smetanakakkua! Olin kohtelias ja söin taas yli äyräitteni vaikka vatsa huusi hoosiannaa.

Aamupalan jälkeen laskimme Pavelin kanssa veneen Volgaan ja ei ole ihme että melkein upposimme sen mukana pinkeine mahoinemme. Minä kauhoin pikku kuksalla vettä ulos vuotavan veneen pohjasta minkä kerkesin, Pavel souti raivokkaasti rantaa kohti ja Aleksei nauroi katketakseen. Illalla taas maistui Zoyan piirakat ja lämmin läsnäolo.

Red Panda in Ninja Jelly Forest, underpants on his head.

Aleksei on kotona, joten ei jää aikaa tylsyyteen. Katsellaan kauhean paskoja japanilaisia elokuvia ja syödään hyvin. Se on löytänyt jonkun Top10 -weirdest movies -listan ja kahden ensimmäisen jälkeen olen ihan turta. Loputkin olisi kuulemma nähtävä. Olemme kai niin alussa ystävyydessämme vielä, etten jaksa nakuttaa, kun toinen haluaa eri asioita.

Mutta ei mulla ole kyllä mitään valittamista tämänhetkistä elämää kohtaan. Kaikki on hyvää ja helppoa. Hui hai.

Sata syytä pitää talvesta.

Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka. Takka.

Lumen taju

Kaikki on tänään jossain, ja minä pakenen yksinäisyyttä kaikenlaiseen joutavaan. Aleksei on Pietarissa, ja ystävät missä kukakin. Talo tuntuu isolta ja pelottavalta.

Kolme päivää olen ollut aikeissa lähteä käymään jossain, mutta sitten kuitenkin jäänyt kotiin, koska tarpeeksi hyvää syytä ulosmenolle ei ole tullut.

Lisäksi on tuo lumipyry. Pihakoivujen oksat pullistelevat normaaliin nähden kymmenkertaisessa paksuudessaan ja taipuvat nöyränä maata kohden. Välillä katolta ryöpsähtää tuulen mukana alas peräkärryllinen puuteria ja peittää koko näkökentän taivaalliseen valkeuteen.

Minä syön koko ajan. Lompsin portaita ylös ja alas. Juon tilkan kaikkea alkoholia, mitä kaapista löytyy, ihan varmuuden vuoksi, jos en kohta enää saa. Surffailen muotiblogeissa ja yritän pysytellä kriittisenä. Minä en ainakaan ole tuollainen! Ehei! Miten ällöttävää omistaa noin paljon laukkuja! Minun ja afrikkalaisen second hand -laukkuni jokapäiväisen yhteisen taipaleen vuosipäivä on pian. Pohjalle on liimaantunut ihanasti pastilleja, -ja pastilleihin tupakanpuruja. En ehkä hankkisi uutta, vaikka olisikin rahaa. Hm. On helppoa vastustaa kuluttamista, kun ei ole mitään, millä kuluttaa.

Eilen viikkasin myllertävän vaatekaapin ojennukseen ja ompelin reiät paidoista umpeen raivokkaalla siksakilla. Katsoin presidenttitenttejä ja amerikkalaisia sitcomeja vuorotellen. Nyt tekeminen loppui. Minä en enää muista, kuinka olla yksin ja levollinen.

Aleksein oleskelulupa tuli tänään. Ehkä kaikki helpottuu.

Kummitus

Asumme vanhassa puutalossa, jossa kummittelee. Kaksi talon asukasta, yksi entinen ja yksi nykyinen, ovat kertoneet jopa nähneensä tämän kummituksen. Tyttö istumassa portailla. Oranssipaitainen nainen seisomassa vintin käytävällä. Suhtaudun asiaan skeptisesti, mutta nämä lausunnot hiukan huolestuttavat, sillä toinen näkijöistä on yliopistokoulutukseltaan luonnontieteilijä, eikä varmasti usko mihinkään huuhaa -juttuihin.

Me olemme usein kuulleet yläkerran huoneesta tömistelyjä ja askeleita. Välillä kuulostaa siltä, kuin jokin painava tippuisi lattialle. Ja kun olemme käyneet katsomassa -ei ketään.

Kun muutimme tänne, jo ensimmäisenä yönä meidän makuuhuoneemme oveen koputettiin. Menin avaamaan oven, mutta sen takana ei ollut ketään. Vain tyhjä olohuone, jonka ovi oli kiinni. Samana yönä Aleksei herätti minut ja kysyi, pitääkö minun päästä vessaan (alakertaan). Unihorroksissani vastasin, että ei, ja jatkoimme uniamme. Noin tunnin päästä Aleksei herätti minut taas. "Pitääkö sinun NYT päästä vessaan?" Havahduin, ja nauratti vähän. Kysyin "pitääkö sinun?". "Pitää", hän vastasi ja kysyin haluaako hän minun tulevan mukaan. Hän halusi.

Reippaita oveenkoputteluja on tuon yön jälkeen kuulunut useasti, enkä jaksa enää edes käydä tarkistamassa tilannetta. Aleksei uskaltaa nykyään käydä yksin vessassa. Kaiken lisäksi huoneessamme kuuluu astioiden kilinää. Aikaisempi asukas kertoi kuulleensa samaa. Talo oli ennen ravintola, joten vieraita pelotellessamme kerromme kilinän olevan jäänne menneisyydestä. Kummitukset kestitsevät edelleen asiakkaita ja keräävät pois astioita.

Yläkerran huone on pahin, eikä siellä huvita viettää ollenkaan aikaa. Tänään ystäväni tulee yökylään, ja olen laittanut hänelle pedin siihen huoneeseen, josta pahimmat kummitusäänet kuuluvat. Vein huoneeseen viherkasvin, verhot ja sisustustyynyjä, mutta silti jostain syystä huone tuntuu kammottavan luotaantyöntävältä. En aio kertoa ystävälleni kummituksesta. Eihän hän muuten uskaltaisi nukkua siellä.