Reissujutuilla jatketaan. Tällä kertaa ensimmäisestä aamustani Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, Ugandassa.
Oltiin saavuttu yöllä pilkkopimeässä Entebben lentokentältä guest housiimme Kyambogon yliopiston kampukselle, eikä minulla ollut minkäänlaista käsitystä koko paikasta. Auton ikkunasta olin nähnyt pienten kynttilöillä valaistujen kojujen rivit tienvarsilla, mustien hahmojen kangastuksia ja kuullut sieltä täältä kantautuvaa rytmikkästä musiikkia. Pihassamme sirkat sirittivät ja koirat ulvoivat, niinkuin Afrikassa pitääkin. Pelotti vähän, noh, vähän kaikki. Onko täällä käärmeitä? Onko kaikki itikat malariahyttysiä? Onko joku rosvo jo äkännyt meidät?
Sähköt oli poikki, joten operoin itseeni taskulampun valossa kilon hyttysmyrkkyä ja sulloin moskiittoverkon reunat tiukasti patjan ympärille. Lentokoneessa otettu Lariam heitti seinille pieniä hallusinaatioita, eikä katosta kuuluvat rapinat saati verkosta tehdyn ikkunan takaa kantautuva kummallinen rääkynä oikein tuudittanut leppoisaan uneen.
Aamulla heräsin siihen, että sänkyni romahti ja haukoin henkeäni hämmennyksissäni patjan ja seinän välissä, moskiittoverkkoon sotkeutuneena. Rytinään havahtunut kanssamatkustajani kertoi minulle, että silmäni olivat kauhusta ammollaan.
Aurinko oli ilmestynyt keskitaivaalle ja muurahaisten jono johdatteli minut alkeelliseen keittiöön etsimään kahvia. Vettä ei tullut hanasta, eikä kahviakaan löytynyt, joten uskaltauduin ovesta ulos terassille.
Ne värit! Maa hehkui punaisena niinkuin oli luvattu, kaikkialla vihreää lehvästöä ja kaiken päällä keikkuva kirkkaansininen taivas!
Pää oli pökerryksissä levottomista unista, kuumuudesta, jännityksestä ja ihmetyksestä. Kaivosta saatiin nostettua vettä naamanpesuun ja vessan huuhtomiseen, jonka jälkeen kahvia oli lähdettävä heti etsimään!
Juho johdatteli meidät viereiseen Bandan kylään. Heti kotiportista ulos astuttuamme olimme kaikkien silmätikkuja. Aurinko ja uni sirritti silmiä, ahdisti ja pelotti se kaikki yhtäkkinen huomio. Kävelimme savuavan kaatopaikan halki, jossa muutamat harmaaksi likaantuneet lapset kaivoivat jotain, pari vuohta ja kanaa köpötteli siellä täällä ja haju oli kerrassaan kuvottava.
Bandassa kakki talot olivat sikinsokin kyhättyjä lastulevyhökkeleitä, lapsia oli joka paikassa ja erityisesti meidän perässämme, punainen hiekka pöllysi surkeiden lava-autojen ajaessa ohi suureellisesti tööttäillen ja naiset ihan oikeastikin kantoivat ruukkuja päidensä päällä ja pukeutuivat kirjaviin kankaisiin, aivan kuin lastenkirjoissa. Jokapuolella soi rytmikäs musiikki ja pikkuisista hiiligrilleistä lähtevä käry kutitti nenää.
Tuntui, kuin olisin ollut unessa. Yritin kuumeisesti etsiä katseellani mitä tahansa tuttua, mikä muistuttaisi kodista, tai mistään aiemmin näkemästäni, -etsin lasista seinää, ikkunaa, kiiltävää kaakelia, hygieenisen näköistä apteekkia, (siwaa), edes coca cola -pulloa, mutta en löytänyt mitään ja vaivuin syvemmälle kulttuurishokkiin. Kaikki oli ihan erilaista. Kaikki. Kaikki oli köyhää, likaista ja repsottavaa. Kaikki ihmiset pikimustia, kaikkien silmät minussa. Minun hohtavan valkoisessa päässäni.
Mistä sitä kahvia saa? Miksen ottanut aurinkolaseja? Pyörrytti.
Yhä enemmän ihmisiä kerääntyi tarkkailemaan meitä ja huokaisin helpotuksesta, kun Juho johdatti meidän likaisen verhon välistä yhteen hämärään hökkeliin sisään. Hökkelissä asui oikea Mama Africa: rehevä, suuripyllyinen matami, Juhon vanha tuttu. Istuimme pöytään ja saimme eteemme jättiläisannokset jotain keltaista ja violettia. Ja laimeaa ananasmehua. Ei vieläkään kahvia, mutta olo helpottui, kun olin päässyt pois kadulta, kaikkien silmien ja auringon ulottumattomiin.
Minulla ei ollu nälkä, ruokaa oli paljon, eikä se oikeastaan maistunut miltään. Mama ei ollut tyytyväinen, kun en syönyt kaikkea Matookea, sitä keltaista, mikä siis osoittautui banaanipuuroksi ja olin hiukan nolona. Olen täällä syvällä Afrikassa, vain tuhannen kilometrin päässä nälänhädästä, enkä syö lautasta tyhjäksi, ajattelin.
Syötyämme menimme ostoksille pieneen pölyiseen kauppaan, josta löytyi paikallista pikakahvia. Ja vaaleaa leipää ja vettä ja puoliksisulaneita suklaapatukoita. Sitten äkkiä kotiin, pullovesi kiehumaan ja loppupäivä omassa pihassa palautumassa porttien takana kuplivalta Afrikalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti