Tänään olin pitkän, viimeisen päivän töissä ja kotona sitten maistelin juhlista jääneitä kaljoja ja siivosin raivokkaasti. Taas yksi vaihe lähenee loppuaan ja lopultakin alan arvostaa tätä taloa sen vaatimalla tavalla: omena-ja luumupuissa helmeilevää syksyn kellertävää valoa, natisevaa sinistä portaikkoa, yli-värikästä (ja aina sekaista) keittiötä ja sitä faktaa, että täällä on tilaa ottaa juoksuaskelia sisällä. Ja tietenkin sitä, että täällä on minulle mielekkäitä asukkaita.
Haikeus nostaa päätään aina juuri silloin, kun muutos on läsnä. Ja ehkä se on juuri ihanaa.
Mietin, miten me sopeudutaan 28 neliömetriin, ikkunasta näkyvään katuun, vastapäisen talon ikkunoihin. Entä totummeko tuttuudessaankin vierauttaan uhkuvaan Helsinkiin, kaikkiin tyylikkäisiin ja saavuttamattomiin hipstereihin, liikemiehiin, astetta suurempaan anonyymiyteen ja läheisten puuttumiseen? Pidämmekö itsemme vireinä kaikelle, niinkuin sovimme?
Kuitenkin lähestyvä muutos kutkuttaa ja ihastuttaa. Olen kai sellainen ihminen, joka ei oikein osaa pysyä paikoillaan; ihminen, jolle muutos on ehto elämäntuntuun. En ole asunut missään kahta vuotta pidempään. Vastaukseni puuduttavaan rutinoitumiseen on aina ollut puitteiden vaihdos. Ja tässä sitä taas mennään. Nautin suuresti niistä hetkistä, kun suljen oven perässäni niin, että avaimet ovat jääneet pöydälle ja koko elämä on uutuuttaan kiiltävää.
Venkoilenkohan näin elämäni lävitse? Odottaako meitä jossain se oikea koti, josta ei haluta lähteä pois?
Haikeus nostaa päätään aina juuri silloin, kun muutos on läsnä. Ja ehkä se on juuri ihanaa.
Mietin, miten me sopeudutaan 28 neliömetriin, ikkunasta näkyvään katuun, vastapäisen talon ikkunoihin. Entä totummeko tuttuudessaankin vierauttaan uhkuvaan Helsinkiin, kaikkiin tyylikkäisiin ja saavuttamattomiin hipstereihin, liikemiehiin, astetta suurempaan anonyymiyteen ja läheisten puuttumiseen? Pidämmekö itsemme vireinä kaikelle, niinkuin sovimme?
Kuitenkin lähestyvä muutos kutkuttaa ja ihastuttaa. Olen kai sellainen ihminen, joka ei oikein osaa pysyä paikoillaan; ihminen, jolle muutos on ehto elämäntuntuun. En ole asunut missään kahta vuotta pidempään. Vastaukseni puuduttavaan rutinoitumiseen on aina ollut puitteiden vaihdos. Ja tässä sitä taas mennään. Nautin suuresti niistä hetkistä, kun suljen oven perässäni niin, että avaimet ovat jääneet pöydälle ja koko elämä on uutuuttaan kiiltävää.
Venkoilenkohan näin elämäni lävitse? Odottaako meitä jossain se oikea koti, josta ei haluta lähteä pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti