Elämässäni on ollut yksi kahden vuoden mittainen sekasotku-periodi, jonka aikana etsin yks-kaks katkinapsahtaneen ja käsistäni hävinneen punaisen langan päätä. Kai siinä oli jotain hyvin klassista: ero pitkästä liitosta, parit paskat re-boundit heti perään, koko elämän uudelleenjärjestäminen, muutto skattan jugend-huoneistosta viiden hengen kommuuniin, baarien lattioilla möyriminen, paniikkikohtaukset ja naamalle heitetty yksinäisyys, joka lopulta pakotti minut ottamaan selvää itsestäni. Nuo kaksi vuotta olivat täynnä kaaosta, mutta jälkeenpäin ajateltuna olen todella kiitollinen, että tuo aika järjestettiin minulle.
Minä tulin rohkeaksi.
kuukausi kulunut:
Makasin selälläni sängyssä enkä pystynyt hengittämään. Koko maailma oli minä itse ja minun musta ahdistukseni. Ajattelin, että vaikka se on pelottavaa, annan sen kasvaa niin suureksi, että se nielaisee minut mustaan tyhjyyteen, uppoan sinne vastustelematta, häviän ehkä sitten kokonaan. Hengitys tiheentyi, puristi päätä ja keuhkoja, se kasvoi kasvoi kasvoi, saavutti äärimmäisen pisteen,ja lopulta luulin kuolevani. Anna mennä, ajattelin.
Äkkiä se sitten hulahti pääni yli ja laukesi. Huomasin ikkunan takana auringonvalossa kylpevät puut, matossa olevat kuprut, tuolin päällä makaavan pölykerroksen. ¨Minä olen vielä täällä!
Ehkä minä voitan tämän.
Kaksi kuukautta kulunut:
Luin lehdestä miehestä, joka oli liftannut Suomen halki jäämerelle ja aivoissani tapahtui jonkinlainen naksahdus. Asia oli heti kirkas ja varma: minä teen tuon saman. Aloin heti valmistella matkaa: ostin trangian, tiekartan, lainasin vanhemmiltani gore-texia.. Valitsin ajankohdaksi lokakuun lopun, sillä en halunnut reissusta liian helppoa. Halusin kokea selviytyväni, eikä lämpimässä kesäsäässä liftailu kuulostanut erityisen vaativalta. Ensin ajattelin lähteä yksikseni: reissun piti olla meditatiivinen, kliseisesti sanottuna hiljainen matka omaan itseen. Uskoin löytäväni jotain. Jänistin loppumetreillä kuitenkin hieman ja pyysin mukaani rauhallista ja vähäpuheista ystävääni. En halunnut, että matkan tarkoitus menee pilalle sillä, että joku höpöttää vieressä jonninjoutavia. Ystäväni suostui, ja valinta osoittautui loistavaksi.
Neljä kuukautta kulunut:
Aamuviideltä seisoimme Teiskontien laidalla kyltteinemme. Jännitti. Ei niinkään se, että joutuisimmeko kohtaamaan jotain vaaroja tai ongelmia, vaan lähinnä se, että pääsisimmekö jäämerelle asti. Meillä oli aikaa tasan viikko. Kilometrejä yhteensä noin kaksi tuhatta. Epäonnistuminen olisi ollut kauheaa, enkä tiedä mitä se olisi tehnyt identiteetilleni. Ainoa tehtävämme oli nähdä jäämeri, kaikki muu oli toisarvoista.
Kymmenen minuutin päästä ensimmäinen auto pysähtyi ja olo oli huikea: nyt tämä alkaa!
Jyväskylässä meidät poimi kyytiinsä nuori mies, joka kertoi olevansa ammatiltaan välipala-automaatti -esittelijä ja kiertävänsä Suomea esittelemässä tätä lostavaa konetta, joka ruokkisi useita nälkäisiä suita firmojen oleskeluhuoneissa. Välipala-automaatti -mies! En ollut ajatellutkaan, että sellainenkin ammatti voisi olla olemassa. Meillä kävi tuuri, sillä tällä kertaa hän oli ajamassa Kemiin saakka. Juttu luisti, ja mies jopa kiepsautti Äänekosken kautta, sillä halusi esitellä meille nukkuvaa, rumaa lapsuuden kotipitäjäänsä.
Useiden tuntien jälkeen saavutettiin Perämeren ranta, pysähdyttiin heittelemään leipiä kohmeiseen mereen, valokuvattiin haaleankeltaisia kaislikoita, juotiin kahvia pahvikupeista.
Erotessamme luvattiin olla yhteyksissä.
Seuraavana iltana, muutamien mutkien (yöpyminen Rovaniemellä ystäväni isän luona) kautta saavuimme suhteellisen vaivattomasti Nuorgamiin. Lunta satoi pyryttämällä ja Tenojoki näytti yksinäiseltä ja surulliselta harmaudessaan. Vuokrattiin mökki ja tehtiin sotasuunnitelmat seuraavan päivän varalle. Edessä oli Norjan rajan ylitys ja kielen ja valuutan vaihto. Jäämeren ranta ei ollut enää kovin kaukana, mutta luminen, harvaanasuttu tundra oli vielä ylitettävänä.
Aamulla seisoimme rajan tuntumassa Vardø -kyltti kädessämme, eikä ensimmäiseen tuntiin tiellä ajanut yhtään autoa. Tuli kylmä. Olimme niin lähellä missiomme toteutumista, mutta silti niin kaukana ja pelko oli kokoajan läsnä: mitä jos joutuisimmekin luovuttamaan? Ensimmäinen auto ajoi ohi. Lopulta parin tunnin odottelun jälkeen norjalainen nainen hidasti ja avasi oven. "I can drive you cross the border." Loistavaa!
Norjan puolella heti ensimmäinen auto pysähtyi ja kuulimme autoa ajavalta pariskunnalta sanat, jotka olivat kuin hunajaa korvillemme: "Vi kjører til Vadsø." Jäämeri alkaa sieltä!
Pariskuntaa selvästi huvitti, kun emme meinanneet pysyä housuissamme takapenkillä. Kamerat ojossa kyselimme aina vettä nähdessämme: "är det ishavet? Är det ishavet??"
Lopulta auto sukelsi korkean kummun yli ja kaukaisuudessa siinsi kaistale sinistä vettä. "Ishavet" kuski sanoi hymyillen ja osoitti eteenpäin. Kiljuimme ilosta, millään ei olisi enää mitään väliä, missiomme oli toteutunut! Jäämeri jäämeri jäämeri! Liftasimme tänne! Selviydyimme!
Rannalla avasimme tätä tapahtumaa varten ostetun rommipullon, otimme valokuvia, joissa näytämme ihan pöllämystyneiltä ja olo oli riehakas ja hauska. Lähetimme välipala-automaatti-miehelle tekstiviestin: "me teimme sen!" Sanan "voittajafiilis" merkitys tuli selkeämmäksi kuin koskaan ennen. Olo oli suorastaan typertyneen onnellinen.
Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa Vardø:n asti, sillä siellä vuono loppuisi ja avomeri aukeaisi aina pohjoisnavalle saakka.
Vanha mies antoi meille kyydin puoliväliin. Kävi ilmi, että puolivälissä ei ollut mitään muuta kuin asumatonta, puutonta tundraa. Miehen ajettua pois, seisoimme tienvarressa hämmentyneinä. Missään ei näkynyt ketään, ainoastaan tuntureita joka suuntaan silmänkantamattomiin, ei yhtään autoa, ei valoa. Alkoi tulla hämärä ja kylmä. Alkoi pelottaa. Ei mikään muu, kuin kylmyys. Kirosimme, kun emme olleeet ottaneet mukaan telttaa. Arktinen tuuli luikerteli toppatakkien alle, eikä hyppiminen auttanut. Maisema hukkui sinertävään hämärään, tuuli vihelsi aavalla ja varpaita nipisteli. Viimein monen kilometrin päässä tunturin laella näkyi kaksi valopistettä. Auto tulossa! Kymmenen minuutin päästä auto oli kohdalla ja meillä kyltti ojossa ja jäiset peukut terhakkaasti koholla.
Ohi!
Pettymys kuristi kurkkua. Mitä jos koko yönä tunturista ei saapuisikaan enää toista autoa? Aloimme katsella ympärillemme ja miettiä yöpymispaikkaa taivasalla. Nuotioon ei olisi mitään poltettavaa, koska missään ei kasvanut mitään. Mihin soittaisimme saadaksemme apua? Maisema musteni entisestään, kunnes riemuksemme jälleen kaksi valopistettä ilmestyi tunturin laelle. Tämä saattaisi olla meidän ainoa toivomme päästä yöksi lämpimään! Asetuimme seisomaan keskelle tietä. Autolla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa meidät kyytiin. Kiitos kiitos kiitos tack tack! Mies ei puhunut mitään, ennenkuin saavuimme meren alitse johtavan tunnelin läpi Vardø:n, jossa hän jopa esitteli nähtävyyksiä: lakkautetut kalatehtaat, autioituneet talot, jossa entiset tehdastyöläiset tapasivat asua, tie, joka johti paikkaan, jossa noitia poltettiin, tuulentuivertama hautausmaa ja mustana myllertävä avomeri.
Mies vei meidät vaatimattoman, ja ainoan majatalon ovelle ja saimme huoneen, koska majatalossa ei ollut muita asukkaita. Teimme trangialla meksikonpataa ja joimme loput rommit. Olo oli väsyneen liikuttunut. Kaksi yötä saisimme olla paikallamme, ennenkuin pitäisi aloittaa kotimatka.
Koin matkan vahvasti esteettisenä elämyksenä. Sisäinen tunnelma oli yhtä maiseman kanssa. Ei ollut muuta kuin maisema, Helsinkiä, kotia, kaikkia elämääni liittyviä ihmisiä ei ollut olemassakaan. Oli vain tyhjyys, yksinäisyys, hiljaisuus ja kuohuva meri. Rujo kauneus.
Monia kohtia matkasta on taltioitunut terävästi muistiin:
aamuinen harmaa hämärä kulahtaneen vaaleanpunaiseksi maalatussa huoneessa. Ikkunan takana satteessa värisevät paljaat pensaat, trangiassa poriseva puuro. Hiljaisuus.
Rannan sileäksihioutuneita kiviä siirtelevä musta pyörteinen meri, silmänkantamattomiin ulottuva tummuus, keuhkoissa tuntuva suolainen tuuli. Hiljaisuus.
Takaisintulomatkalla aamuhämärässä tien tukkiva porolauma, ympäröivä hiljainen kuusimetsä. Vieressä nukkuva ystäväni. Kaiken läpäisevä harras harmaa.
Utsjokilaisen miehen ankeasti sisustettu koti, jossa saimme lämmitellä paluumatkalla. Humalaisen saamelaisukon hampaaton hymy pimeässä takapenkillä ja käsi reidelläni, ienten välistä henkäisty "ihanaa".
Hotelli Ivaloon saapuminen yhdeltä yöllä, kylpyhuoneen lattialla trangialla keitetyn hernekeiton ihanuus ja valkoiset kuohkeat lakanat.
Kotiin saapumisen outous ja ajatus joka ei löytänyt muotoaan. Melkein saavutettu seesteisyys.
Vielä oli kuitenkin pitkä matka.
Kolmekymmentäkuusi kuukautta kulunut:
Olen tässä. On tyyntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti