What must happen now
is the small funerals
for the left-behind life.
Tänään kävin taas.
Asematunneli. Kävelen päättäväisesti, koska tiedän mihin menen.
Tiedän nämä paikat.
Ratikka 3B:n reitin Hakaniemestä Rytmin ohi Karhupuistoon, Kurvin rumat talot, talon, jossa Risto asui, sillan, jolla Juha-Matti yhtenä vappuna kaatoi viiniä suoraan tonkasta suuhuni, ikkunasyvennyksen, jossa istuin kerran, enkä pystynyt lakata itkemästä kun joku poika ei ollutkaan minun. Töölönrannan ja Finlandiatalon takana olevat hyvät pusikot (nokkosia, tosin). Alppipuiston, paikan, johon viritimme riippumaton, jossa melkein vietimme yön.
Oliko silloin kylmä? Miltä hiuslakkani tuoksui? Mitä hän sanoi? Kuka käveli ohitseni? Olinko onnellinen? Sitä unohtaa yksityiskohdat, muistaa vain etäisesti, miltä se tuntui.
Minä yritän tuntea nostalgiaa, ympäröidä asioita kultahileellä. Minä yritän haluta palata.
En löydä paikkaa, jossa ajattelisin lämpimiä. Ihmiset puuttuu! Mihin he ovat menneet? Täällä ei ole enää ketään.
Kävelen takaisin rautatieasemalle avaamaton kultahilepurkki taskussani, toivoni nostalgian löytymisestä menettäneenä.
Kunnes.
Silmäni osuu lähtevien junien tauluun, siellä se on! Samalla takaa kuuluu korkojen kopsetta ja kiivasta venäjänkielistä puhetta. Kuulutus kumisee hallissa; Allegro Pietariin on lähdössä.
Kaivattu pistos vihlaisee viimein pallean alla, hilepurkki tippuu hidastettuna lattialle, korkki aukeaa, ja kultainen pölypilvi täyttää koko hallin, tarttuu silmiin ja sieraimiin. Vaikea hengittää.
Olen pahoillani, Helsinki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti