Kaikki on tänään jossain, ja minä pakenen yksinäisyyttä kaikenlaiseen joutavaan. Aleksei on Pietarissa, ja ystävät missä kukakin. Talo tuntuu isolta ja pelottavalta.
Kolme päivää olen ollut aikeissa lähteä käymään jossain, mutta sitten kuitenkin jäänyt kotiin, koska tarpeeksi hyvää syytä ulosmenolle ei ole tullut.
Lisäksi on tuo lumipyry. Pihakoivujen oksat pullistelevat normaaliin nähden kymmenkertaisessa paksuudessaan ja taipuvat nöyränä maata kohden. Välillä katolta ryöpsähtää tuulen mukana alas peräkärryllinen puuteria ja peittää koko näkökentän taivaalliseen valkeuteen.
Minä syön koko ajan. Lompsin portaita ylös ja alas. Juon tilkan kaikkea alkoholia, mitä kaapista löytyy, ihan varmuuden vuoksi, jos en kohta enää saa. Surffailen muotiblogeissa ja yritän pysytellä kriittisenä. Minä en ainakaan ole tuollainen! Ehei! Miten ällöttävää omistaa noin paljon laukkuja! Minun ja afrikkalaisen second hand -laukkuni jokapäiväisen yhteisen taipaleen vuosipäivä on pian. Pohjalle on liimaantunut ihanasti pastilleja, -ja pastilleihin tupakanpuruja. En ehkä hankkisi uutta, vaikka olisikin rahaa. Hm. On helppoa vastustaa kuluttamista, kun ei ole mitään, millä kuluttaa.
Eilen viikkasin myllertävän vaatekaapin ojennukseen ja ompelin reiät paidoista umpeen raivokkaalla siksakilla. Katsoin presidenttitenttejä ja amerikkalaisia sitcomeja vuorotellen. Nyt tekeminen loppui. Minä en enää muista, kuinka olla yksin ja levollinen.
Aleksein oleskelulupa tuli tänään. Ehkä kaikki helpottuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti