Ryssävihasta

Kerron nyt eräästä epämiellyttävästä sattumuksesta, jota en voi edes oikein ajatella tulematta kiukkuiseksi ja surulliseksi.

Uuden vuoden tienoilla Helsinki oli täynnä venäläisiä turisteja, joista suurin osa
oli tullut viettämään lomaansa maamme pääkaupunkiin shoppailun ja laatuajan
viettämisen merkeissä. HS:n mukaan venäläiset toivat Suomeen pelkästään
loppiaisviikon tienoilla kymmeniä miljoonia euroja.

 Omat appivanhempani saapuivat vuoden vaihteessa 2000 kilometrin päästä,
Volgan rannalla sijaitsevasta kodistaan tapaamaan ensimmäistä kertaa
ainoaa lapsenlastaan, nyt puolivuotiasta  poikaani. Pitkän välimatkan takia
heillä ei ole mahdollista tavata lapsenlastaan jatkuvasti niin kuin
esimerkiksi Tampereella asuvilla vanhemmillani on. 

Heidän elämänsä on ollut täynnä vastoinkäymisiä. Neuvostoliiton aikana heidät lähetettiin sosialismin nimissä Ukrainassa sijaitsevasta kodistaan tuhansien kilometrien päähän toiselle puolelle Neuvostoliittoa tekemään töitä. He joutuivat jättämään kaiken: kotinsa, perheensä, ystävänsä vain, koska ylemmältä taholta niin määrättiin. Neuvostoliiton romahtaessa ja mieheni ollessa pieni poika, kaikesta oli pulaa. Elintarvikkeita ostettiin kupongeilla. Joku hyväkäs vielä onnistui varastamaan tämän lapsiperheen kupongit ja leivän eteen piti todella taistella. Mieheni on kertonut minulle lapsuutensa herkusta: vaalean leivän palasesta, jonka päälle oli siroteltu sokeria. Samaan aikaan Suomessa minä mässytin lauantaipussin karkkeja ja ahmin berliininmunkkeja ja leikin kymmenillä my little ponyillani.

Nyt appivanhempani ovat ylittäneet eläkeiän, mutta heidän on silti tehtävä töitä elääkseen, sillä eläkkeet ovat minimaaliset.

Viimeisenä päivänä, jonka he viettivät Suomessa, mieheni vei vanhempansa
kävelylle Helsingin keskustaan kaikkien muiden venäläisten sekaan. Heitä
vastaan käveli suomalainen mies, joka heidät nähdessään sylkäisi heidän
päälleen ja käski keskisormet viuhuen ryssien painua kotiinsa.

Tapahtumasta kuullessani olin hyvin pahoillani. On todella surullista,
että harvinaiset, tärkeät vieraamme joutuivat kohtaamaan ennakkoluuloja,
ja mieheni sai kokea, ettei ole tervetullut omaan nykyiseen kotimaahansa.
Minua suomalaisena nolottaa, että mieheni joutui selittämään vanhemmilleen
suomalaisesta ryssävihasta, jota todistamaan hän on harmillisen usein
joutunut täällä asuessaan (jopa eräs kuuluisa suomalainen saippuasarjan tähti on ryssitellyt miestäni ravintolasssa, vaikkei edes tunne häntä). 

Voitaisiinko olla niputtamatta kaikkia tiettyjen kansallisuuksien
edustajia samaan kategoriaan, vaikka joistain yksilöistä olisikin ollut
harmia? Voidaanko olla rankaisematta kaikkia kansalaisia hallitsijoiden tekemistä virheistä? Voitaisiinko ylipäätään olla kohteliaita vieraille ihmisille, joita emme tunne, koska emme tiedä heistä mitään?  Esimerkkitapauksessanikin mielestäni täysin väärät ihmiset joutuivat vihan kohteiksi. Mielestäni nationalismille ei pitäisi olla tilaa nykypäivän Suomessa. Kiitos!

vauvasuihku

Tästä kämpästä on tullut oikea vauvalandia. Pojalla on jo nyt 5kk ikäisenä enemmän tavaraa, kuin isällään. On puuhamattoa puuhamaton perään. Ne on hankittu yksitellen rauhallisesta kahvihetkestä toiveikkaana haaveillen. Eipä ole sellaisia näkynyt. Pusken eteenpäin kuin höyryjuna läpi vaippapalluroiden ja soseisten potkupukujen, puuhamattoihin kompastellen. Otsalohkon ja keuhkot lävistävän vinkuvan äänen säestämänä kuljen viikojen ja päivien läpi, muuta kun en voi.

Odotan jotain toista aikaa ja samalla koen karmean huonoa omatuntoa siitä, etten osaa nauttia nyt. Vauva-aikaa ei saa takaisin ja kuulemma lyhytkin se on.

Kävimme ensimmäistä kertaa yhdessä suihkussa ja poikaa pelotti se suihkuava vesi. Vimmaisena se tarrasi rintaani kiinni, raapi käsivarsiani ylöspäin räpistellessään ja tunki päätään yhä tiiviimmin kaulakuoppaani. Minua hellyytti: minun sylini on jollekin maailman turvallisin paikka. "Äiti, älä vaan päästä minua!"

Näiden hetkien takia minä jaksan.

Unettomuudesta

En nukkunut viiteen yöhön, kun poika oli niin levoton. "Se on siinä iässä", sanottiin neuvolassa ja tarjottiin unettomien mammojen vertaistukiryhmien esitteitä.

Yhtenä aamuna oli sumuisaa ja pimeää. Samanlainen tunnelma vallitsi päässänikin. Jos minua oltaisiin lyöty pesäpallomailalla ohimoon, ei se olisi todennäköisesti tuntunut miltään. Työntelin vaunuja  tihkusateessa hiljaisessa kaupungissa, ja ajattelin, että näistä päivistä en tule muistamaan mitään. Koitin painaa mieleeni jotain, jota voisin muistella myöhemmin onnellisena siitä, että kaikki onkin jo helpompaa.

Suomenlippuja hilattiin salkoihin. Sade putosi viistosti vasemmalta oikealle ja kipinöi katuvaloissa. Vaunut nitisivät ja mietin, voisiko niitä jotenkin öljytä. Ammattikorkeakoulun kohdalla ihmiset kiilailivat ja ohittelivat meitä ja teki mieli sanoa, että "iloitkaa siitä, että olette saaneet nukkua ja saatte käydä koulua", mutta mitä minä niiden elämistä tiedän. Sukkahousuissa oli isovarpaan kohdalla reikä ja se tuntui ikävältä saappaassa.

Hississä naapuri haukotteli ja osoittaen vaunuissa tuhisevaa poikaani sanoi, että "joku sentään saa nukkua". 

Auringonkukka

Eräänä aurinkoisena päivänä viime syyskuussa työnsin pyörätuolissa istuvaa poikaa pitkin katuja Tampereen Viinikassa. Taivas oli pilvetön ja minua laulatti. Pysähdyimme miettimään suuntaa keskelle laveaa kävelytietä. Äkkiä siinä seisoessani, jalkojeni juureen eteeni tipahti pilvettömältä taivaalta auringonkukan siemen. Katsahdin heti ylöspäin, mutta taivaalla ei näkynyt mitään. Lähistöllä ei ollut puita tai taloja, tai mitään korkeaa, josta siemen olisi voinut tipahtaa alas. En nähnyt yhtään lintuakaan. Se vain tippui tyhjästä taivaasta siihen jalkojeni juureen.

Sillä hetkellä mieleeni iskostui ajatus: olen raskaana.

Nyt tuosta mystisestä siemen-episodista on kahdeksan kuukautta ja vatsanahkani on pinkeä kuin uimalakki melonilla. Kahdeksassa kuukaudessa monet asiat ovat järjestyneet kuin itsestään: valmistun vihdoin taiteen maisteriksi, Aleksei on päässyt yliopistoon tekemään väitöskirjaa, olemme muuttaneet yksiöstä kolme kertaa isompaan asuntoon ja kaikki vauvantarvikkeet ovat ilmestyneet kaappeihin meidän tarvitsematta ostaa itse mitään muuta kuin pikkuruisia vaippoja. 

Odotan lähestyvää elämänmuutosta innokkaana, mutta samalla kovin hermostuneena. En tiedä, mitä odottaa. Vielä ennen h-hetkeä aion istuttaa parvekkeelle auringonkukkia.

onnettomuuksista

Tapanani on kuvitella onnettomuuksia. Olen mielessäni kuollut tuhansilla eri tavoilla. Pääni on murskaantunut kymmenien kuorma-autojen pyörien alle: rits rats! Kallo halkeaa tuhannen kilon  alla kuin kananmunankuori. Olen litistinyt moniin henkilöautoihin ja lentänyt verisenä lukemattomien tuulilasien läpi, tippunut tuolilta pää edellä, liukastunut parvekkeiden kaiteiden yli, kompastunut (sydän edellä) tiskikoneessa pystyssä törröttäviin veitsiin jne jne. Kaikki on aina käynyt niin äkkiä, niin odottamatta, niinkuin siihen asti petaamallani elämällä ei olisikaan mitään merkitystä. Yhtäkkiä vaan sekunnin murto-osassa peli on menetetty. Joka paikassa, missä olenkin, voin ryhtyä tähän kuvitteluleikkiin. Mahdollisia kuolemanpaikkoja on joka puolella. Jos ei muuta, niin aina voi tippua meteoriitti päähän.

En ole kuitenkaan koskaan erityisesti pelännyt.

En, ennenkuin nyt.

Nyt ei ole enää vain minä. Vatsassani kasvaa henkilö, josta olen vastuussa, joka tulee olemaan osa elämääni kuolemaani saakka, ja niin, -joka voi joutua lukemattomiin eri onnettomuuksiin kaikkina elämänsä hetkinä.  

Kauneinta maailmassa

Kaikkein kaunein asia maailmassa on balettitossut! Ja nimenomaan ne klassiset vaaleanpunaiset satiiniset kärkitossut.

Pienenä kävin puolisen vuotta balettitunneilla ihan vaan niiden tossujen ja sen tyllihameen takia. Tossuni eivät olleet kärki-mallia, mutta vaaleanpunaiset ja satiiniset ja ihanat kylläkin. Ne tuoksuivat satiinilta ja nahalta ja tanssisalin lattialta ja ne olivat ihaninta maailmassa. Balettiharrastus loppui siihen, kun tulin kerran tunnilta ulos teippi suun edessä ja feministi-äitini näki tämän. "Minun tyttöni suuta ei suljeta!". En edes ollut mekastanut. En ollut ystävystynyt kenenkään kanssa siellä, enkä oikeastaan edes tykännyt olla siellä, tossuissa olemisen ihanuutta lukuunottamatta. Kaikkien suut kuitenkin suljettiin tuolla kohtalokkaalla tunnilla ja tossut jäivät pian pieniksi.

Ostaisin itselleni heti ihanat kärkitossut, jos kehtaisin mennä niitä sovittelemaan.

Mun koti ei oo täällä

Tänään olin pitkän, viimeisen päivän töissä ja kotona  sitten maistelin juhlista jääneitä kaljoja ja siivosin raivokkaasti.  Taas yksi vaihe lähenee loppuaan ja lopultakin alan arvostaa tätä taloa sen vaatimalla tavalla: omena-ja luumupuissa helmeilevää syksyn kellertävää valoa, natisevaa sinistä portaikkoa, yli-värikästä (ja aina sekaista) keittiötä ja sitä faktaa, että täällä on tilaa ottaa juoksuaskelia sisällä. Ja tietenkin sitä, että täällä on minulle mielekkäitä asukkaita.

Haikeus nostaa päätään aina juuri silloin, kun muutos on läsnä. Ja ehkä se on juuri ihanaa.

Mietin, miten me sopeudutaan 28 neliömetriin, ikkunasta näkyvään katuun, vastapäisen talon ikkunoihin. Entä totummeko tuttuudessaankin vierauttaan uhkuvaan Helsinkiin, kaikkiin tyylikkäisiin ja saavuttamattomiin hipstereihin, liikemiehiin, astetta suurempaan anonyymiyteen ja läheisten puuttumiseen? Pidämmekö itsemme vireinä kaikelle, niinkuin sovimme?

Kuitenkin lähestyvä muutos kutkuttaa ja ihastuttaa. Olen kai sellainen ihminen, joka ei oikein osaa pysyä paikoillaan; ihminen, jolle muutos on ehto elämäntuntuun. En ole asunut missään kahta vuotta pidempään. Vastaukseni puuduttavaan rutinoitumiseen on aina ollut puitteiden vaihdos. Ja tässä sitä taas mennään. Nautin suuresti niistä hetkistä, kun suljen oven perässäni niin, että avaimet ovat jääneet pöydälle ja koko elämä on uutuuttaan kiiltävää.

Venkoilenkohan näin elämäni lävitse? Odottaako meitä jossain se oikea koti, josta ei haluta lähteä pois?