Auringonkukka

Eräänä aurinkoisena päivänä viime syyskuussa työnsin pyörätuolissa istuvaa poikaa pitkin katuja Tampereen Viinikassa. Taivas oli pilvetön ja minua laulatti. Pysähdyimme miettimään suuntaa keskelle laveaa kävelytietä. Äkkiä siinä seisoessani, jalkojeni juureen eteeni tipahti pilvettömältä taivaalta auringonkukan siemen. Katsahdin heti ylöspäin, mutta taivaalla ei näkynyt mitään. Lähistöllä ei ollut puita tai taloja, tai mitään korkeaa, josta siemen olisi voinut tipahtaa alas. En nähnyt yhtään lintuakaan. Se vain tippui tyhjästä taivaasta siihen jalkojeni juureen.

Sillä hetkellä mieleeni iskostui ajatus: olen raskaana.

Nyt tuosta mystisestä siemen-episodista on kahdeksan kuukautta ja vatsanahkani on pinkeä kuin uimalakki melonilla. Kahdeksassa kuukaudessa monet asiat ovat järjestyneet kuin itsestään: valmistun vihdoin taiteen maisteriksi, Aleksei on päässyt yliopistoon tekemään väitöskirjaa, olemme muuttaneet yksiöstä kolme kertaa isompaan asuntoon ja kaikki vauvantarvikkeet ovat ilmestyneet kaappeihin meidän tarvitsematta ostaa itse mitään muuta kuin pikkuruisia vaippoja. 

Odotan lähestyvää elämänmuutosta innokkaana, mutta samalla kovin hermostuneena. En tiedä, mitä odottaa. Vielä ennen h-hetkeä aion istuttaa parvekkeelle auringonkukkia.