Selviytymissuunnitelma

Pojan syntymän jälkeen olen katsellut maailmaa tavallista huolestuneemmin silmin ja alkanut tehdä varasuunnitelmaa sen varalle, että yhteiskunnassamme kaikki meneekin mönkään. Aloin käydä kaupunkiselviytyjät -kurssilla ja kartoittaa mahdollisia vaaranpaikkoja elämässämme. Lopulta mielikuvaleikeistä ja uhkiin varustautumisesta tuli minulle hauska harrastus. Tässä kerron muutamia strategioitani, joita olen huolella miettinyt kaiken varalle.


Kotivara:

Jokaisessa kodissa tulisi olla ruokaa kolmeksi viikoksi varastossa siltä varalta, jos kotoa ei pääsekään poistumaan, tai jos elintarvikkeiden jakelu jostain syystä keskeytyy.
Kotivarana meillä on:

-kaurahiutaleita, riisiä, papuja, herneitä, lihasäilykkeitä, suolaa, sokeria, pojalle maitojauhettta
-vettä kanistereissa
-taskulamppu ja varaparistot (kaupunki on pilkkopimeä, jos sähkönjakelu keskeytyy)
-saippuaa
-trangia ja sinolia
-tulitikkuja
-kynttilöitä

Kotivaran lisäksi pitäisi olla lähtökassi jos kodista on jostain syystä lähdettävä vauhdilla esim. pommisuojaan.

-pientä rahaa
-läheisten puhelinnumerot lapulle kirjoitettuna
-joditabletteja
-vaihtovaatteita
-runsasenergisiä pikkusyötäviä
-vettä
-särkylääkkeitä
-ensiapuvälineitä (sidetarpeet, laastarit, desinfiointiainetta)


Ydinkatastrofin sattuessa:

Olen selvittänyt lähimmän pommisuojan sijainnin. Helsingissä myös kaikki maanalaiset metroasemat toimivat pommisuojina. Mukaan lähtökassi. Tässä tapauksessa Joditabletit on tärkeitä.

Pandemian sattuessa:

Perhe pitää eristää muista ihmisistä. Autossa on aina puoli tankkia bensaa siltä varalta, että täytyy lähteä mökille. Virus voi elää useita viikkoja tilassa, jossa joku sairastunut on käynyt. Tässä vaiheessa ei enää mennä kauppaan, joten elintarvikkeita on oltava varastossa pitkäksi aikaa. Palaan elintarvike- ja tavaralistaukseen lopuksi.

Talouden romahtaessa luonnonkatastrofin tai muun seurauksena:

Selviytymiskurssilla luennoinut pelastuslaitoksen työntekijä kertoi, että mikäli kaupat sulkevat ovensa ja sähkön- ja elintarvikkeiden jakelu häiriintyy, anarkia alkaa alle viikossa. Tavallisista ihmisistä tulee roistoja, kun he yrittävät ruokkia perheensä. Talvella kerrostaloasuminen on mahdotonta, mikäli sähköt menevät pitkäksi aikaa. Siksi on mentävä paikkaan, jossa on tulisija. Meillä se on mökki. Mökille on pitkä matka, ja tiet saattavat olla tukossa, joten pitää varustautua myös mahdolliseen kävelyyn. Parasta olisi omistaa jonkinlainen maastoauto, jolla voi ajaa vaikka ojissakin. Anarkismin takia on hyvä omistaa ase, jottei kukaan voi uhata meitä. Kaikki joilla jotain on, yritetään ryöstää. Mikäli katastrofitila yhteiskunnassa jatkuu pitkään, vuosia tai jopa ikuisesti, on pakko opetella uusia taitoja, kuten maanviljelyä ja metsästystä.

Lista elintarvikkeista ja tavaroista, jotka on hyvä olla mökillä:

-Metsästysase ja paljon luoteja
-Lääkintätarvikkeita: alkoholia(myös alkoholin valmistamiseen tarvittavia tarvikkeita, kuten pirtupönttö), sidetarpeita, antibiootteja, suojakäsineitä ja -maskeja, särkylääkkeitä, kortisonia ym
-Kirjoja: lääkärikirja, hammaslääkärikirja, luonnonrohto-kirja, idätys- ja viljelyopas, sienikirja, ruokakasvikirja, rakennusopas (esim. kylmäkellarin rakentamiseen), säilöntäopas, metsästys- ja kalastusopas, saippuanvalmistusopas.
-tulitikkuja ja tulikivi
-saippuaa ja muita hygieniatarvikkeita.
-vesikanistereita
-tulta kestäviä patoja
-Tiekartat, lähiseudun kartat ja kompassi
-säilykelihaa, riisiä, suolaa (tärkeä! Tarvitaan säilöntään!), sokeri, mausteet
-lasipurkkeja säilöntää varten
-neula ja lankaa
-Työkaluja: kirves, vasara, nauloja, saha, puukko, lapio jne
-aura maan möyhimiseen ja kuokka, viikate
-kasvisten siemeniä ja ituperunoita
-Kalastusvälineet (myös kaira!)
-Vitamiinitabletteja, jodia
-Patterikäyttöinen radio ja varaparistoja
-taskulamppuja ja kynttilöitä
-Vaihtoehtoinen energialähde, esim. tulipönttö, jonka palamisenergialla saa ladattua esim. puhelimen tai kuunneltua radiota.

Toivon totisesti, ettei mitkään uhkakuvat toteudu, mutta minusta on hauskaa spekuloida ja varustautuminen tuo minulle mielenrauhaa. En minä liikaa mitään pelkää. En menetä yöuniani kauhukuvien takia, mutta nautin suuresti tunteesta, että minulla on plan b valmiina, jos jotain sattuukin. Äitini on samanlainen. Viimeksi juttelimme tuntikaupalla omista selviytymisstrategioistamme. Kylmän sodan aikana, pikkusiskoni ollessa vauva, äitini kokosi kotiimme mahtavat sotavarastot. Muistan käyneeni pikkutyttönä syömässä salaa suklaata noista varastoista.

Pelastuslaitoksen mies kertoi, että ihmiset elävät luottaen täysin yhteiskunnan vakauteen, eivätkä ollenkaan varustaudu mihinkään mahdollisiin uhkiin, aivan kuin niitä ei olisi olemassakaan. Hän oli tavannut kuuro-sokean henkilön, joka kuuli kuulolaitteen avulla, mutta jolla ei ollut kotona edes varaparistoja kuulolaitteeseen. Aikamoista!

Ryssävihasta

Kerron nyt eräästä epämiellyttävästä sattumuksesta, jota en voi edes oikein ajatella tulematta kiukkuiseksi ja surulliseksi.

Uuden vuoden tienoilla Helsinki oli täynnä venäläisiä turisteja, joista suurin osa
oli tullut viettämään lomaansa maamme pääkaupunkiin shoppailun ja laatuajan
viettämisen merkeissä. HS:n mukaan venäläiset toivat Suomeen pelkästään
loppiaisviikon tienoilla kymmeniä miljoonia euroja.

 Omat appivanhempani saapuivat vuoden vaihteessa 2000 kilometrin päästä,
Volgan rannalla sijaitsevasta kodistaan tapaamaan ensimmäistä kertaa
ainoaa lapsenlastaan, nyt puolivuotiasta  poikaani. Pitkän välimatkan takia
heillä ei ole mahdollista tavata lapsenlastaan jatkuvasti niin kuin
esimerkiksi Tampereella asuvilla vanhemmillani on. 

Heidän elämänsä on ollut täynnä vastoinkäymisiä. Neuvostoliiton aikana heidät lähetettiin sosialismin nimissä Ukrainassa sijaitsevasta kodistaan tuhansien kilometrien päähän toiselle puolelle Neuvostoliittoa tekemään töitä. He joutuivat jättämään kaiken: kotinsa, perheensä, ystävänsä vain, koska ylemmältä taholta niin määrättiin. Neuvostoliiton romahtaessa ja mieheni ollessa pieni poika, kaikesta oli pulaa. Elintarvikkeita ostettiin kupongeilla. Joku hyväkäs vielä onnistui varastamaan tämän lapsiperheen kupongit ja leivän eteen piti todella taistella. Mieheni on kertonut minulle lapsuutensa herkusta: vaalean leivän palasesta, jonka päälle oli siroteltu sokeria. Samaan aikaan Suomessa minä mässytin lauantaipussin karkkeja ja ahmin berliininmunkkeja ja leikin kymmenillä my little ponyillani.

Nyt appivanhempani ovat ylittäneet eläkeiän, mutta heidän on silti tehtävä töitä elääkseen, sillä eläkkeet ovat minimaaliset.

Viimeisenä päivänä, jonka he viettivät Suomessa, mieheni vei vanhempansa
kävelylle Helsingin keskustaan kaikkien muiden venäläisten sekaan. Heitä
vastaan käveli suomalainen mies, joka heidät nähdessään sylkäisi heidän
päälleen ja käski keskisormet viuhuen ryssien painua kotiinsa.

Tapahtumasta kuullessani olin hyvin pahoillani. On todella surullista,
että harvinaiset, tärkeät vieraamme joutuivat kohtaamaan ennakkoluuloja,
ja mieheni sai kokea, ettei ole tervetullut omaan nykyiseen kotimaahansa.
Minua suomalaisena nolottaa, että mieheni joutui selittämään vanhemmilleen
suomalaisesta ryssävihasta, jota todistamaan hän on harmillisen usein
joutunut täällä asuessaan (jopa eräs kuuluisa suomalainen saippuasarjan tähti on ryssitellyt miestäni ravintolasssa, vaikkei edes tunne häntä). 

Voitaisiinko olla niputtamatta kaikkia tiettyjen kansallisuuksien
edustajia samaan kategoriaan, vaikka joistain yksilöistä olisikin ollut
harmia? Voidaanko olla rankaisematta kaikkia kansalaisia hallitsijoiden tekemistä virheistä? Voitaisiinko ylipäätään olla kohteliaita vieraille ihmisille, joita emme tunne, koska emme tiedä heistä mitään?  Esimerkkitapauksessanikin mielestäni täysin väärät ihmiset joutuivat vihan kohteiksi. Mielestäni nationalismille ei pitäisi olla tilaa nykypäivän Suomessa. Kiitos!

vauvasuihku

Tästä kämpästä on tullut oikea vauvalandia. Pojalla on jo nyt 5kk ikäisenä enemmän tavaraa, kuin isällään. On puuhamattoa puuhamaton perään. Ne on hankittu yksitellen rauhallisesta kahvihetkestä toiveikkaana haaveillen. Eipä ole sellaisia näkynyt. Pusken eteenpäin kuin höyryjuna läpi vaippapalluroiden ja soseisten potkupukujen, puuhamattoihin kompastellen. Otsalohkon ja keuhkot lävistävän vinkuvan äänen säestämänä kuljen viikojen ja päivien läpi, muuta kun en voi.

Odotan jotain toista aikaa ja samalla koen karmean huonoa omatuntoa siitä, etten osaa nauttia nyt. Vauva-aikaa ei saa takaisin ja kuulemma lyhytkin se on.

Kävimme ensimmäistä kertaa yhdessä suihkussa ja poikaa pelotti se suihkuava vesi. Vimmaisena se tarrasi rintaani kiinni, raapi käsivarsiani ylöspäin räpistellessään ja tunki päätään yhä tiiviimmin kaulakuoppaani. Minua hellyytti: minun sylini on jollekin maailman turvallisin paikka. "Äiti, älä vaan päästä minua!"

Näiden hetkien takia minä jaksan.

Unettomuudesta

En nukkunut viiteen yöhön, kun poika oli niin levoton. "Se on siinä iässä", sanottiin neuvolassa ja tarjottiin unettomien mammojen vertaistukiryhmien esitteitä.

Yhtenä aamuna oli sumuisaa ja pimeää. Samanlainen tunnelma vallitsi päässänikin. Jos minua oltaisiin lyöty pesäpallomailalla ohimoon, ei se olisi todennäköisesti tuntunut miltään. Työntelin vaunuja  tihkusateessa hiljaisessa kaupungissa, ja ajattelin, että näistä päivistä en tule muistamaan mitään. Koitin painaa mieleeni jotain, jota voisin muistella myöhemmin onnellisena siitä, että kaikki onkin jo helpompaa.

Suomenlippuja hilattiin salkoihin. Sade putosi viistosti vasemmalta oikealle ja kipinöi katuvaloissa. Vaunut nitisivät ja mietin, voisiko niitä jotenkin öljytä. Ammattikorkeakoulun kohdalla ihmiset kiilailivat ja ohittelivat meitä ja teki mieli sanoa, että "iloitkaa siitä, että olette saaneet nukkua ja saatte käydä koulua", mutta mitä minä niiden elämistä tiedän. Sukkahousuissa oli isovarpaan kohdalla reikä ja se tuntui ikävältä saappaassa.

Hississä naapuri haukotteli ja osoittaen vaunuissa tuhisevaa poikaani sanoi, että "joku sentään saa nukkua". 

Auringonkukka

Eräänä aurinkoisena päivänä viime syyskuussa työnsin pyörätuolissa istuvaa poikaa pitkin katuja Tampereen Viinikassa. Taivas oli pilvetön ja minua laulatti. Pysähdyimme miettimään suuntaa keskelle laveaa kävelytietä. Äkkiä siinä seisoessani, jalkojeni juureen eteeni tipahti pilvettömältä taivaalta auringonkukan siemen. Katsahdin heti ylöspäin, mutta taivaalla ei näkynyt mitään. Lähistöllä ei ollut puita tai taloja, tai mitään korkeaa, josta siemen olisi voinut tipahtaa alas. En nähnyt yhtään lintuakaan. Se vain tippui tyhjästä taivaasta siihen jalkojeni juureen.

Sillä hetkellä mieleeni iskostui ajatus: olen raskaana.

Nyt tuosta mystisestä siemen-episodista on kahdeksan kuukautta ja vatsanahkani on pinkeä kuin uimalakki melonilla. Kahdeksassa kuukaudessa monet asiat ovat järjestyneet kuin itsestään: valmistun vihdoin taiteen maisteriksi, Aleksei on päässyt yliopistoon tekemään väitöskirjaa, olemme muuttaneet yksiöstä kolme kertaa isompaan asuntoon ja kaikki vauvantarvikkeet ovat ilmestyneet kaappeihin meidän tarvitsematta ostaa itse mitään muuta kuin pikkuruisia vaippoja. 

Odotan lähestyvää elämänmuutosta innokkaana, mutta samalla kovin hermostuneena. En tiedä, mitä odottaa. Vielä ennen h-hetkeä aion istuttaa parvekkeelle auringonkukkia.

onnettomuuksista

Tapanani on kuvitella onnettomuuksia. Olen mielessäni kuollut tuhansilla eri tavoilla. Pääni on murskaantunut kymmenien kuorma-autojen pyörien alle: rits rats! Kallo halkeaa tuhannen kilon  alla kuin kananmunankuori. Olen litistinyt moniin henkilöautoihin ja lentänyt verisenä lukemattomien tuulilasien läpi, tippunut tuolilta pää edellä, liukastunut parvekkeiden kaiteiden yli, kompastunut (sydän edellä) tiskikoneessa pystyssä törröttäviin veitsiin jne jne. Kaikki on aina käynyt niin äkkiä, niin odottamatta, niinkuin siihen asti petaamallani elämällä ei olisikaan mitään merkitystä. Yhtäkkiä vaan sekunnin murto-osassa peli on menetetty. Joka paikassa, missä olenkin, voin ryhtyä tähän kuvitteluleikkiin. Mahdollisia kuolemanpaikkoja on joka puolella. Jos ei muuta, niin aina voi tippua meteoriitti päähän.

En ole kuitenkaan koskaan erityisesti pelännyt.

En, ennenkuin nyt.

Nyt ei ole enää vain minä. Vatsassani kasvaa henkilö, josta olen vastuussa, joka tulee olemaan osa elämääni kuolemaani saakka, ja niin, -joka voi joutua lukemattomiin eri onnettomuuksiin kaikkina elämänsä hetkinä.  

Kauneinta maailmassa

Kaikkein kaunein asia maailmassa on balettitossut! Ja nimenomaan ne klassiset vaaleanpunaiset satiiniset kärkitossut.

Pienenä kävin puolisen vuotta balettitunneilla ihan vaan niiden tossujen ja sen tyllihameen takia. Tossuni eivät olleet kärki-mallia, mutta vaaleanpunaiset ja satiiniset ja ihanat kylläkin. Ne tuoksuivat satiinilta ja nahalta ja tanssisalin lattialta ja ne olivat ihaninta maailmassa. Balettiharrastus loppui siihen, kun tulin kerran tunnilta ulos teippi suun edessä ja feministi-äitini näki tämän. "Minun tyttöni suuta ei suljeta!". En edes ollut mekastanut. En ollut ystävystynyt kenenkään kanssa siellä, enkä oikeastaan edes tykännyt olla siellä, tossuissa olemisen ihanuutta lukuunottamatta. Kaikkien suut kuitenkin suljettiin tuolla kohtalokkaalla tunnilla ja tossut jäivät pian pieniksi.

Ostaisin itselleni heti ihanat kärkitossut, jos kehtaisin mennä niitä sovittelemaan.