vauvasuihku

Tästä kämpästä on tullut oikea vauvalandia. Pojalla on jo nyt 5kk ikäisenä enemmän tavaraa, kuin isällään. On puuhamattoa puuhamaton perään. Ne on hankittu yksitellen rauhallisesta kahvihetkestä toiveikkaana haaveillen. Eipä ole sellaisia näkynyt. Pusken eteenpäin kuin höyryjuna läpi vaippapalluroiden ja soseisten potkupukujen, puuhamattoihin kompastellen. Otsalohkon ja keuhkot lävistävän vinkuvan äänen säestämänä kuljen viikojen ja päivien läpi, muuta kun en voi.

Odotan jotain toista aikaa ja samalla koen karmean huonoa omatuntoa siitä, etten osaa nauttia nyt. Vauva-aikaa ei saa takaisin ja kuulemma lyhytkin se on.

Kävimme ensimmäistä kertaa yhdessä suihkussa ja poikaa pelotti se suihkuava vesi. Vimmaisena se tarrasi rintaani kiinni, raapi käsivarsiani ylöspäin räpistellessään ja tunki päätään yhä tiiviimmin kaulakuoppaani. Minua hellyytti: minun sylini on jollekin maailman turvallisin paikka. "Äiti, älä vaan päästä minua!"

Näiden hetkien takia minä jaksan.

Unettomuudesta

En nukkunut viiteen yöhön, kun poika oli niin levoton. "Se on siinä iässä", sanottiin neuvolassa ja tarjottiin unettomien mammojen vertaistukiryhmien esitteitä.

Yhtenä aamuna oli sumuisaa ja pimeää. Samanlainen tunnelma vallitsi päässänikin. Jos minua oltaisiin lyöty pesäpallomailalla ohimoon, ei se olisi todennäköisesti tuntunut miltään. Työntelin vaunuja  tihkusateessa hiljaisessa kaupungissa, ja ajattelin, että näistä päivistä en tule muistamaan mitään. Koitin painaa mieleeni jotain, jota voisin muistella myöhemmin onnellisena siitä, että kaikki onkin jo helpompaa.

Suomenlippuja hilattiin salkoihin. Sade putosi viistosti vasemmalta oikealle ja kipinöi katuvaloissa. Vaunut nitisivät ja mietin, voisiko niitä jotenkin öljytä. Ammattikorkeakoulun kohdalla ihmiset kiilailivat ja ohittelivat meitä ja teki mieli sanoa, että "iloitkaa siitä, että olette saaneet nukkua ja saatte käydä koulua", mutta mitä minä niiden elämistä tiedän. Sukkahousuissa oli isovarpaan kohdalla reikä ja se tuntui ikävältä saappaassa.

Hississä naapuri haukotteli ja osoittaen vaunuissa tuhisevaa poikaani sanoi, että "joku sentään saa nukkua". 

Auringonkukka

Eräänä aurinkoisena päivänä viime syyskuussa työnsin pyörätuolissa istuvaa poikaa pitkin katuja Tampereen Viinikassa. Taivas oli pilvetön ja minua laulatti. Pysähdyimme miettimään suuntaa keskelle laveaa kävelytietä. Äkkiä siinä seisoessani, jalkojeni juureen eteeni tipahti pilvettömältä taivaalta auringonkukan siemen. Katsahdin heti ylöspäin, mutta taivaalla ei näkynyt mitään. Lähistöllä ei ollut puita tai taloja, tai mitään korkeaa, josta siemen olisi voinut tipahtaa alas. En nähnyt yhtään lintuakaan. Se vain tippui tyhjästä taivaasta siihen jalkojeni juureen.

Sillä hetkellä mieleeni iskostui ajatus: olen raskaana.

Nyt tuosta mystisestä siemen-episodista on kahdeksan kuukautta ja vatsanahkani on pinkeä kuin uimalakki melonilla. Kahdeksassa kuukaudessa monet asiat ovat järjestyneet kuin itsestään: valmistun vihdoin taiteen maisteriksi, Aleksei on päässyt yliopistoon tekemään väitöskirjaa, olemme muuttaneet yksiöstä kolme kertaa isompaan asuntoon ja kaikki vauvantarvikkeet ovat ilmestyneet kaappeihin meidän tarvitsematta ostaa itse mitään muuta kuin pikkuruisia vaippoja. 

Odotan lähestyvää elämänmuutosta innokkaana, mutta samalla kovin hermostuneena. En tiedä, mitä odottaa. Vielä ennen h-hetkeä aion istuttaa parvekkeelle auringonkukkia.

onnettomuuksista

Tapanani on kuvitella onnettomuuksia. Olen mielessäni kuollut tuhansilla eri tavoilla. Pääni on murskaantunut kymmenien kuorma-autojen pyörien alle: rits rats! Kallo halkeaa tuhannen kilon  alla kuin kananmunankuori. Olen litistinyt moniin henkilöautoihin ja lentänyt verisenä lukemattomien tuulilasien läpi, tippunut tuolilta pää edellä, liukastunut parvekkeiden kaiteiden yli, kompastunut (sydän edellä) tiskikoneessa pystyssä törröttäviin veitsiin jne jne. Kaikki on aina käynyt niin äkkiä, niin odottamatta, niinkuin siihen asti petaamallani elämällä ei olisikaan mitään merkitystä. Yhtäkkiä vaan sekunnin murto-osassa peli on menetetty. Joka paikassa, missä olenkin, voin ryhtyä tähän kuvitteluleikkiin. Mahdollisia kuolemanpaikkoja on joka puolella. Jos ei muuta, niin aina voi tippua meteoriitti päähän.

En ole kuitenkaan koskaan erityisesti pelännyt.

En, ennenkuin nyt.

Nyt ei ole enää vain minä. Vatsassani kasvaa henkilö, josta olen vastuussa, joka tulee olemaan osa elämääni kuolemaani saakka, ja niin, -joka voi joutua lukemattomiin eri onnettomuuksiin kaikkina elämänsä hetkinä.