Arjen struktuuri

Jokapäiväinen muuttuu koko ajan. Me oleskellaan tässä kuutiossa, mutta rakenteissa tapahtuu paljon. Joka päivä on erilainen, ja mielestäni näin paljoa ei ole koskaan ennen tapahtunut. Ikinä.

Aamut on aina samanlaisia: herään, suussa paha maku, haaveilen tupakasta. Oh! Ja kahvista!

Kahvi tulemaan --> vessa ja hampaat! Portaikko on pitkä, eikä sitä huvita mennä ylös-alas montaa kertaa. Ärsyttää, jos jotain unohtuu ja joutuu palaamaan. Peilin häviäminen keittiöstä oli iso takaisku, eikä ulkoinen identiteetti saa realismia vastineeksi siellä enää.

Syödään hirveän usein lohta. Kehutaan sitä vuorotellen. Pidetään nautiskelevia mmm -äänteitä. Terveellistä, simppeliä ja hyvää.

Murehditaan raha-asioita, sosiaalisen elämän puutetta. -Ja kun mennään johonkin, aletaan samantien ikävöidä takaisin kotiin.

Kun kakluunin ovet on auki, tuli on ihanampi, mutta vähemmän taloudellinen.

Saan olla, mitä haluan ja avoimuuteen kannustetaan. Se on uutta. Asioista kiinnostutaan, niitä analysoidaan ja löydetään koko ajan uutta.

Tekemättömyys ei ole flegmaattisuutta. Helposti sitä inspiroituu keskusteluista ja tuntuu, että paljon tapahtuu, vaikka ei liikuta mihinkään.

Ehkä juopotellaan liikaa. Ja ehdottomasti tupakoidaan liikaa.Se ei ole pelottavaa.

Ideat kompensoi terveellisyyden puutetta.

Helsinki ja nostalgia

What must happen now  

is the small funerals 

for the left-behind life.

Tänään kävin taas.

Asematunneli. Kävelen päättäväisesti, koska tiedän mihin menen.

Tiedän nämä paikat.

Ratikka 3B:n reitin Hakaniemestä Rytmin ohi Karhupuistoon, Kurvin rumat talot, talon, jossa Risto asui, sillan, jolla Juha-Matti yhtenä vappuna kaatoi viiniä suoraan tonkasta suuhuni, ikkunasyvennyksen, jossa istuin kerran, enkä pystynyt lakata itkemästä kun joku poika ei ollutkaan minun. Töölönrannan ja Finlandiatalon takana olevat hyvät pusikot (nokkosia, tosin). Alppipuiston, paikan, johon viritimme riippumaton, jossa melkein vietimme yön.

Oliko silloin kylmä? Miltä hiuslakkani tuoksui? Mitä hän sanoi? Kuka käveli ohitseni? Olinko onnellinen? Sitä unohtaa yksityiskohdat, muistaa vain etäisesti, miltä se tuntui.

Minä yritän tuntea nostalgiaa, ympäröidä asioita kultahileellä. Minä yritän haluta palata.

En löydä paikkaa, jossa ajattelisin lämpimiä. Ihmiset puuttuu! Mihin he ovat menneet? Täällä ei ole enää ketään.

Kävelen takaisin rautatieasemalle avaamaton kultahilepurkki taskussani, toivoni nostalgian löytymisestä menettäneenä.

Kunnes.

Silmäni osuu lähtevien junien tauluun, siellä se on! Samalla takaa kuuluu korkojen kopsetta ja kiivasta venäjänkielistä puhetta. Kuulutus kumisee hallissa; Allegro Pietariin on lähdössä.

Kaivattu pistos vihlaisee viimein pallean alla, hilepurkki tippuu hidastettuna lattialle, korkki aukeaa, ja kultainen pölypilvi täyttää koko hallin, tarttuu silmiin ja sieraimiin. Vaikea hengittää.

Olen pahoillani, Helsinki.