Myrsky!

Tapanani on nähdä onnettomuuksia. Yöllä makasin vintissä harjakaton alla Aleksein vieressä, enkä osannut nukkua. Tuuli natisutti seiniä, ulisi laudoitettua seinänviertä ohittaessaan ja pelkäsin, että pian katto lähtee irti, -ja me sen mukana. Mietin, kuinka me lennämme koko sakki kattorojun kanssa pihamaalle, kuinka huudan heidän nimiään, mutta en saa vastausta. Kuinka pukeudun hautajaisissa, -ehkä olen pyörätuolissa ja päässäni on musta pillerihattu pilkukkaalla, toisen silmän peittävällä hunnulla.

Aamulla, kun oli vielä pimeää, isä tuli tarkistamaan tilannetta. Olimme Pilkun kanssa jotenkin aivan vauhkoina: jotain meitä suurempaa on tapahtunut! Koko Suomi oli kuulemma täynnä myrskytuhoja, ja meidänkin sähkölinjojen päälle oli kaatunut roppakaupalla suuria kuusia, eikä sähköä saataisi ehkä moneen päivään. Pihalla vastaan käveli äiti. Tiesin hänenkin olevan erityisen riemuissaan tästä "katastrofista". Juuri tämäntyyppisistä erityistilanteista me näemme märkiä unia. Oih! Tulet takkaan! Metsästä lisää puita ja risuja! 13 astetta riittää, sitä enemmän on luksusta. Riisiä riittänee kahdeksi kuukaudeksi. Lasketaan verkot järveen, suolataan saalis!

Kahvivesi lämmitettiin leivinuunissa sellaisessa padassa, jossa oli joskus tehty Osso Buccoa. Kahvi maistui lihalta ja mudalta, mutta se sopi maailmanlopun tunnelmaan kuin nenä päähän. Irvisteltiin teatraalisesti ja juotiin se viimeiseen tippaan. Kuusi riivittiin, vuoteet sijattiin ja lahjat heitettiin takakonttiin.

"Jos ei meistä kuulu, olemme kuolleet tänne." -äiti ja isä.

Valtavia ikikuusia oli kellistynyt pitkin teitä. Ne oli sahattu ja raavittu tien sivuun, mutta autossa tunnelma oli lähestulkoon harras, kaikilla silmät edessä mutkittelevassa tiessä.

Kotona kaikki oli niinkuin ennenkin. Sähköt ja kaikki. Vaikka olimmekin hienoja selviytyjiä, olin ehkä hiukan pettynyt, kun kaikki olikin jo ohi.