Asuin viime kesän Pietarissa, Proviantskaja Ulitsalla, lähellä talvipalatsia, Nevan toisella puolella. Välillä kaipaan siihen ihmeelliseen kaupunkiin kovin. Siellä tuntui, että on osana jotain suurta ja historiallista tarinaa, koska jotenkin koko kaupunki on kietoutunut jännittävään elokuvamaiseen elämäntuntuun.
Rappukäytävässä haisi home ja Belamorkanal. Tupakoivalla paksulla mummolla violetti kukkamekko ja kuluneet tohvelit. Alakerrassa Produkti, omenat ja perunat siisteissä pinoissa, kauppiaalla kultahammas, hyllyllä ihmeellistä ruoho-limsaa. Roskat heitettiin kaikki samaan laatikkoon: tyhjät pullot, pahvit, pieneksi käyneet sukset ja ylijääneet pelmenit.
Meillä oli oma penkki eläintarhan puistossa. Juotiin olutta ja katseltiin oranssien katuvalojen kultaamia pationoituneiden talojen seiniä ja kattokoristeita. Juteltiin ehkä politiikasta ja historiasta, ihmisistä. En enää muista niin kovin hyvin. Kerran, eräänä yönä maalattiin penkki akryylimaaleilla kirjavaksi Ruslanin ja nyt jo edesmenneen Andrein kanssa. Aleksei kirjoitti keskelle "жить", -elä, Andrei piirsi DNA -koodia ja minä siipensä levittävän linnun. Poliisiauto mateli ohitsemme, mutta jatkoimme maalaamista, eikä poliisit ihme kyllä puuttuneet toimiimme. Vieläkin harmittaa, ettei kamera ollut mukana: muutaman päivän päästä penkki oli maalattu valkoiseksi ja kuukauden päästä Andrei kuollut.
Päivisin Neva säkenöi ja häikäisi hopeanharmaata hohdetta, horisontissa kiilsivät kupolit ja mahtipontiset sillat. Käppyrät mummot myivät pakastepusseihin sujautettuja kieloja, surumieliset miehet työskentelivät elävinä mainos-kyltteinä ja usein joku soitti kadulla syvän melankolisia venäläisiä lauluja.
Kauempana keskustasta talot olivat kuin jättimäisiä keksipaketteja. Istuttiin saaressa piknikillä. Ranta oli täynnä romua ja auringossa säihkyviä lasinsiruja. Yritin laskea vastapäisen rannan talon ikkunoita, mutta se oli mahdotonta. Ajattelin, miten monta tärkeää Minää niidenkin ikkunoiden takana asui. Sinä kesänä me, minun maailmani tärkeimmät minät, ei oikeastaan nähty muuta kuin toisemme.
Viereisen kadun kommuuni oli pahin läävä, jossa kävin. Siellä oli ruskeaa tapettia katossa, pehmolelulla paikattu jalkapallon kokoinen reikä seinässä, wc ruskeankeltaisen töhnän peitossa ja keittiö sellainen, että mitä tahansa siellä tulisikin mieleen, niin ei missään nimessä ainakaan syöminen. Yhdessä huoneessa sai tupakoida. Nurkassa oli musta piano. Me tupakoitiin mielettömän paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti