Hautajaiset

Mummun hautajaisissa tarjottiin kylmää kinkkupiirakkaa, enkä voinut lakata miettimästä, mistä se on tehty.

Minun Pietarini

Asuin viime kesän Pietarissa, Proviantskaja Ulitsalla, lähellä talvipalatsia, Nevan toisella puolella. Välillä kaipaan siihen ihmeelliseen kaupunkiin kovin. Siellä tuntui, että on osana jotain suurta ja historiallista tarinaa, koska jotenkin koko kaupunki on kietoutunut jännittävään elokuvamaiseen elämäntuntuun.

Rappukäytävässä haisi home ja Belamorkanal. Tupakoivalla paksulla mummolla violetti kukkamekko ja kuluneet tohvelit. Alakerrassa Produkti, omenat ja perunat siisteissä pinoissa, kauppiaalla kultahammas, hyllyllä ihmeellistä ruoho-limsaa. Roskat heitettiin kaikki samaan laatikkoon: tyhjät pullot, pahvit, pieneksi käyneet sukset ja ylijääneet pelmenit.

Meillä oli oma penkki eläintarhan puistossa. Juotiin olutta ja katseltiin oranssien katuvalojen kultaamia pationoituneiden talojen seiniä ja kattokoristeita. Juteltiin ehkä politiikasta ja historiasta, ihmisistä. En enää muista niin kovin hyvin. Kerran, eräänä yönä maalattiin penkki akryylimaaleilla kirjavaksi Ruslanin ja nyt jo edesmenneen Andrein kanssa. Aleksei kirjoitti keskelle "жить", -elä, Andrei piirsi DNA -koodia ja minä siipensä levittävän linnun. Poliisiauto mateli ohitsemme, mutta jatkoimme maalaamista, eikä poliisit ihme kyllä puuttuneet toimiimme. Vieläkin harmittaa, ettei kamera ollut mukana: muutaman päivän päästä penkki oli maalattu valkoiseksi ja kuukauden päästä Andrei kuollut.

Päivisin Neva säkenöi ja häikäisi hopeanharmaata hohdetta, horisontissa kiilsivät kupolit ja mahtipontiset sillat. Käppyrät mummot myivät pakastepusseihin sujautettuja kieloja, surumieliset miehet työskentelivät elävinä mainos-kyltteinä ja usein joku soitti kadulla syvän melankolisia venäläisiä lauluja.

Kauempana keskustasta talot olivat kuin jättimäisiä keksipaketteja. Istuttiin saaressa piknikillä. Ranta oli täynnä romua ja auringossa säihkyviä lasinsiruja. Yritin laskea vastapäisen rannan talon ikkunoita, mutta se oli mahdotonta. Ajattelin, miten monta tärkeää Minää niidenkin ikkunoiden takana asui. Sinä kesänä me, minun maailmani tärkeimmät minät, ei oikeastaan nähty muuta kuin toisemme.

Viereisen kadun kommuuni oli pahin läävä, jossa kävin. Siellä oli ruskeaa tapettia katossa, pehmolelulla paikattu jalkapallon kokoinen reikä seinässä, wc ruskeankeltaisen töhnän peitossa ja keittiö sellainen, että mitä tahansa siellä tulisikin mieleen, niin ei missään nimessä ainakaan syöminen. Yhdessä huoneessa sai tupakoida. Nurkassa oli musta piano. Me tupakoitiin mielettömän paljon.

Poliisilla

Tänään kävimme Aleksein kanssa ulkomaalaispoliisilla oleskelulupahakemukseen liittyvässä haastattelussa. Aamulla olin niin uninen, ettei minulla ole matkastamme montaakaan muistikuvaa. Kävelimme käsikynkässä sateenvarjon alla ja kertasimme toistemme sukulaisten nimiä, ihan varmuuden vuoksi.

Meidät haastateltiin vuorotellen. Poliisi kyseli suhteeseemme liittyviä yksityiskohtia, molemmilta samat kysymykset, ilmeisesti tarkistaakseen, puhummeko samoja asioita. Tuntui kummalliselta selittää meidän yksityisasioita täysin vieraalle ihmiselle. Poliisi sanoi, että JOS hakemus ei menisi läpi, tulisivat viranomaiset hakemaan Aleksein meidän kodistamme ja lähettäisivät hänet takaisin Venäjälle kahden vuoden maahantulokiellon kera.

Vaikka tilanne ei ole meidän tapauksessa mahdollinen, kauhea ajatus joka tapauksessa, että viranomaiset voisivat halutessaan päättää, että me emme saa enää tavata.

Myrsky!

Tapanani on nähdä onnettomuuksia. Yöllä makasin vintissä harjakaton alla Aleksein vieressä, enkä osannut nukkua. Tuuli natisutti seiniä, ulisi laudoitettua seinänviertä ohittaessaan ja pelkäsin, että pian katto lähtee irti, -ja me sen mukana. Mietin, kuinka me lennämme koko sakki kattorojun kanssa pihamaalle, kuinka huudan heidän nimiään, mutta en saa vastausta. Kuinka pukeudun hautajaisissa, -ehkä olen pyörätuolissa ja päässäni on musta pillerihattu pilkukkaalla, toisen silmän peittävällä hunnulla.

Aamulla, kun oli vielä pimeää, isä tuli tarkistamaan tilannetta. Olimme Pilkun kanssa jotenkin aivan vauhkoina: jotain meitä suurempaa on tapahtunut! Koko Suomi oli kuulemma täynnä myrskytuhoja, ja meidänkin sähkölinjojen päälle oli kaatunut roppakaupalla suuria kuusia, eikä sähköä saataisi ehkä moneen päivään. Pihalla vastaan käveli äiti. Tiesin hänenkin olevan erityisen riemuissaan tästä "katastrofista". Juuri tämäntyyppisistä erityistilanteista me näemme märkiä unia. Oih! Tulet takkaan! Metsästä lisää puita ja risuja! 13 astetta riittää, sitä enemmän on luksusta. Riisiä riittänee kahdeksi kuukaudeksi. Lasketaan verkot järveen, suolataan saalis!

Kahvivesi lämmitettiin leivinuunissa sellaisessa padassa, jossa oli joskus tehty Osso Buccoa. Kahvi maistui lihalta ja mudalta, mutta se sopi maailmanlopun tunnelmaan kuin nenä päähän. Irvisteltiin teatraalisesti ja juotiin se viimeiseen tippaan. Kuusi riivittiin, vuoteet sijattiin ja lahjat heitettiin takakonttiin.

"Jos ei meistä kuulu, olemme kuolleet tänne." -äiti ja isä.

Valtavia ikikuusia oli kellistynyt pitkin teitä. Ne oli sahattu ja raavittu tien sivuun, mutta autossa tunnelma oli lähestulkoon harras, kaikilla silmät edessä mutkittelevassa tiessä.

Kotona kaikki oli niinkuin ennenkin. Sähköt ja kaikki. Vaikka olimmekin hienoja selviytyjiä, olin ehkä hiukan pettynyt, kun kaikki olikin jo ohi.