Tapanani on kuvitella onnettomuuksia. Olen mielessäni kuollut
tuhansilla eri tavoilla. Pääni on murskaantunut kymmenien kuorma-autojen
pyörien alle: rits rats! Kallo halkeaa tuhannen kilon alla kuin kananmunankuori. Olen litistinyt
moniin henkilöautoihin ja lentänyt verisenä lukemattomien tuulilasien läpi,
tippunut tuolilta pää edellä, liukastunut parvekkeiden kaiteiden yli,
kompastunut (sydän edellä) tiskikoneessa pystyssä törröttäviin veitsiin jne jne.
Kaikki on aina käynyt niin äkkiä, niin odottamatta, niinkuin siihen asti petaamallani
elämällä ei olisikaan mitään merkitystä. Yhtäkkiä vaan sekunnin murto-osassa peli
on menetetty. Joka paikassa, missä olenkin, voin ryhtyä tähän
kuvitteluleikkiin. Mahdollisia kuolemanpaikkoja on joka puolella. Jos ei muuta,
niin aina voi tippua meteoriitti päähän.
En ole kuitenkaan koskaan erityisesti pelännyt.
En, ennenkuin nyt.
Nyt ei ole enää vain minä. Vatsassani kasvaa henkilö, josta
olen vastuussa, joka tulee olemaan osa elämääni kuolemaani saakka, ja niin,
-joka voi joutua lukemattomiin eri onnettomuuksiin kaikkina elämänsä hetkinä.
