Sotamuistoja

Maanantaina söimme jykevät hampurilaisateriat Häijään Nesteellä remonttipäivän jälkeen Supun ja Pilkun kanssa ja aloimme voida pahoin. Se oli samanlainen tunne kuin lapsena mummolassa: usein makasin mummon ja papan sängyllä selälläni ja ajattelin ehkä kuolevani siihen, että vatsanahka räjähtää rikki. Muistan vieläkin, mitkä tavarat koristivat mummon kirjahyllyn päällistä: puinen karhu, kaksi kaunista sähkönsinistä maljakkoa, ruusukoristeinen pöytäkello ja lasiset kynttilänjalat. Yritin aina keskityä niihin tavaroihin kuoleman sijaan, ja lopulta aina selviyidyin ähkystä elävänä.

Kotimatkalla Pilkku ehdotti kaalikeittodiettiä (aka sairaaladiettiä) ja Supun kanssa innostuimme heti! Viikon seisoisi vaikka päällään, eikä tämä kesän tulo vähentyvine vaatteineen saati lähestyvine hääjuhlineen oikein kuulostanut ihanalta tällä taikinaisella mahalla.

Ensimmäinen pävä maattiin pihalla auringossa, kaadettiin keittoa kitoihimme kaksin käsin, ja valitettiin nälkäämme valittamasta päästyämme. Muita puheenaiheita ei ollut. Toisena päivänä olimme remontoimassa taas Pilkun taloa, ja kuviteltiin, että on sota. Meidän tulisi olla tyytyväisiä, että meillä oli sentään kaalikeittoa! Haaveiltiin pettuleivästä ja Punaisen ristin lähettämästä maissijauhosta. Maastouduimme aina, kun ohi ajoi vihollisjoukkojen tiedusteluauto tai pommikone lensi ylitsemme. Remontoida piti, koska meidän kotimme oli pommitettu, mutta kaali ei antanut meille tarpeeksi voimia.

Kahden päivän kauhean kidutuksen jälkeen kävimme toiveikkaina puntarilla: olimme laihtuneet yhteensä.. ei yhtään grammaa! Katsoimme toisiamme hetken pettyneinä ja ilmassa väreili voimakkaana tulevan repsahduksen tuntu.

Lopulta Supu lausui sanat, joita me muut ei uskallettu ääneen sanoa: "Tää on ihan bullshittiä."

.
.

Ranskalaiset eivät ole ikinä maistuneet niin hyviltä! Eikä jäätelö! Kotimatkalla lauloimme ja hyppelehdimme ilosta. Sota oli ohi!

Miten minusta tuli minä?

Sain tämän kysymyksen Johannalta.


Ensin kai pitäisi tietää Mikä minä olen?
Minä muutun kokoajan. Voin olla satoja karikatyyrejä. Rippuu, keneltä kysytään, että mitkä asiat kenenkin mielestä erottaa minut muista. En tiedä yhtään itsekään, olen itse itselleni aikamoinen sekamelska, enkä osaa ajatella itseäni minään tiettynä hahmomaisena tyyppinä.

 No yritetään:,


Tunnistin lintujen ääniä jo pienenä; isä ajoi metsätielle, kouristi kämmenensä torveksi ja huhuili pimeyteen HU-HUU HU-HUU!  Illalla laittoi kylvyn jälkeen kireät letit, jotta sain aamuksi ihanat kiharat, -kysyi tuhat kertaa, onko kukaan koskaan kertonut minulle, että olen suloinen.

Äiti opetti estetiikasta: emalikulhossa olevia kananmunia ei saanut paistaa, eikä sitruunoita lipoa, -ne olivat koristeena. Taaempana alkavat metsät alkavat haalistua ja sinertää, ämpärin kahvan alle lankeaa puolikuun muotoinen varjo.
Ja selvitymisestä: -kaikkein synkimmän varjon vieressä on aina kaikkein kirkkain valo.

Ja miesten perään ei itketä!

Oli/on kauheasti ihmisiä: -niitä, joiden märinästä en koskaan oikein välittänyt, niitä, joiden kanssa valot räiskyivät ja välähtelivät ja niitä jotka häipyivät, häipyivät, häipyivät. Niitä, joiden häipymistä en edes huomannut, ja sitten niitä toisia. (Ja sitten niitä, jotka olivat siinä koko ajan.)

Suurimmat käännekohdat ovat kaiketi olleet kohtaamisia.

Mikon kanssa herättiin hyvin aikaisin aamulla, mutta hammaskeiju ei ollutkaan käynyt vaihtamassa irronnutta etuhammastani rahaan. Oli sellaista aamuhämärää, ehkä verhot olivat kiinni, Mikolla pyjama päällä ja äiti ja isä vielä nukkuivat. Silloin Mikko kuuli jotain ja patisti minut vessaan piiloon, jotta hän voisi jäädä vartioimaan huonettamme. Hiivin paljain varpain takaisin oven taakse, kurkistin raosta ja näin näyn, jota en ikinä unohda: Mikko kaivamassa markkoja omasta kukkarostaan, lantti lantilta laskemassa niitä kämmenelleen (ja sitten kaiketi minun tyynyni alle, mutta sitä kohtaa en enää osaa visualisoida).

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin makasin Maltalla, Hilton-hotellissa jättimäisessä sängyssä valkeiden lakanoiden alla. Se toinen sellaisessa laiskassa puolimakaavassa asennossa, läppäri pallomaisen vatsan päällä, sukkia ja tyhjiä pulloja ja jotain roskaa siellä täällä. Ikkunan takana turkoosi satama, purjeveneitä, aurinkoa, ääniä. Pallomaha häviää johonkin kuin taikaiskusta ja lattialla seisookin valkopaitainen, rusettikaulainen mies, avaa huoneeseen työntämänsä kärryn päällä olleen valtavan kiiltävän kuvun. Olen ihan alasti ja yksin. Syön sitä kuvun alla olevaa ruokaa ihan yksin ja yritän ajatella, että oi kuinka ihanaa.


Jotain kai tällä kaikella on tekemistä sellaisten pienten sattumien kanssa, joita en edes liiemmin ajattele: sammakonkudun tuntu kämmenissä, vapputorilla ilmaan karannut pallo, siskon yöllinen paniikkikohtaus, Chiang Main torilla häkeissä parveilevat kaniinit, humalassa huudettu haista vittu.

Ja tämä hetki tässä. Samoilevat puiden varjot ikkunan karmeissa, Pispalan valtatien melu, argentiinalainen tango kaiuttimista, venäläinen venäläinen tuo hassu venäläinen tuossa, Häijään säästömarketista ostetut tennissukat jalassaan. Ja minun huonosti oleva tukkani, oluesta ja kekseistä turvonnut maha.